Uutta Ayreonia pitkästä aikaa tullut ulos. Otetaan järkäle suurennuslasin alle.
The Source
Progemaestro Arjen Lucassenin lempilapsi Ayreon on sementoinut paikkansa nykyaikaisen progemetallin suunnannäyttäjänä ja jättiläisenä jo kauan aikaa sitten, mutta siitä huolimatta on aina pakko hämmästellä miehen visioiden suuruutta ja kykyä löytää todellisia superkokoonpanoja levyillensä mukaan. Eritoten Ayreon on tunnettu sen lukuisista laulajistaan, jotka vaihtelevat levyittäin. Mikin varressa ovat olleet mm. Bruce Dickinson (Iron Maiden), Andi Deris (Helloween), Timo Kotipelto (Stratovarius), Marco Hietala (Tarot, Nightwish), Anneke Van Giersbergen (The Gathering), Cristina Scabbia (Lacuna Coil), Damian Wilson (Threshold), Daniel Gildenlöv (Pain of Salvation), Devin Townsend (SYL, DTP), Floor Jansen (Nightwish), Mikael Åkerfeldt (Opeth), jne jne, lista on loputon ja aivan mieletön (Wikipedian mukaan laulajia on historian aikana ollut yhteensä 78). Ayreonin vahvuus onkin ollut juuri aina siinä, että sen levyillä kuulija pääsee nauttimaan todellisesta laulamisen riemujuhlasta, kun lukuisat äärimmäisen taitavat vokalistit pistävät osaamisensa koetukselle Lucassenin rockoopperoissa. The Source ei ole tässä kohtaa poikkeus.
Musiikillisesti The Source ei eroa juurikaan edeltäjistään, mutta se on silti varsin omannäköisensä kokonaisuus. Pituutta levyllä on jälleen kahden levyn verran, joten mitenkään helposta albumista ei voida taaskaan puhua. Vahvojen progevaikutteiden lisäksi The Source tarjoaa jälleen paljon myös folk elementtejä, mikä ilmenee selkeiten viulun ja huilun mukanaolosta ja kansanmusiikillisista melodioista. Levyllä on vaihtuvien tahtien, tempojen ja sävellajien lisäksi kuitenkin myös yllättävän suoraviivaista soittoa, mikä piristää kokonaisuutta mukavasti. Levyn aloittava The Day That The World Breaks Down tiivistää koko levyn ytimen komeasti jo alkumetreillä: seesteinen intro kasvaa suureleiseksi, melodikseksi ja energiseksi metallijunaksi, jossa ei ole jarruja. Tuplabasarikompit muuntuvat folk melodioiksi, jyräävät kitarat antavat tilaa jammailunomaiselle fiilistelylle ja upea laulajakaarti tuo kappaleelle vaihtelevuutta ja koukkua enemmän kuin olisi tarve. Erityisesti puolivälin a capella kuoro on varsin maukas yksityiskohta. Kappale nousee heti levyn parhaimmistoon toimien koko rockoopperan alkusoittona, overtuurina.
Sea of Machines tarjoilee seesteisempää ja akustisempaa antia, vaikka sähkökitarat valtaavat ajallaan tässäkin pelikentän. Kappale on täynnä upeita melodioita ja erityisesti loppupuolen kasvatus ja yllättävä tiputus alun rauhallisuuteen tekee kappaleen rakenteesta hyvin toimivan ja polveilevan. Everybody Dies on omia suosikkejani levyltä ja samalla levyn suoraviivaisimpia kappaleita, vaikka esim. Motörheadiin verrattuna se voisi olla klassinen sinfonia. Kappale on räväkkä ja omalla tavallaan kieroutunut, jopa koominen, mutta tuo nyrjähtänyt tunnelma tekee siitä todella energisen ja muistettavan palan. Koukkua koukun perään. Star of Sirrah edustaa levyn heavy metallisempaa osastoa ja kappaleen mahtipontisuus on omaa luokkaansa. Kitarasoololle erityismaininta, nam.
All That Was edustaa selkeiten leyn folk antia runsaiden viulu- ja huilumelodioidensa ansiosta. Vaivatta soljuva kappale, jossa on myös paljon koukkuja ja jää siksi mieleen parhaiten levyltä, erityisesti puolivälin kerrassaan fantastisen kitaramelodiansa ansiosta. Run! Apocalypse! Run! on levyn suoraviivaisin kappale tuplabasareineen ja jyräävine kitaroineen, mutta ei poikkeavuudestaan huolimatta nouse sävellyksenä lähellekään levyn parhaimmistoa. Toimii kuitenkin hyvänä varianttina levyn keskellä kokonaisuutta ajatellen. Condemned To Live on paljon tunnelmallisempi teos, joka rauhoittaa menoa mukavasti. Kappale toimii enemmän väliosana kokonaisuudessa, mutta on kuitenkin sävellyksellisesti oikein maukas kappale. Aquatic Race ei alun komeasta laulukuorosta huolimatta yllä valitettavasti levyn muun materiaalin tasolle ja kappaleen keskitempoinen junnaavuus käy massiivisessa kokonaisuudessa jopa hiukan puuduttavaksi. Jos joku kappale edustaa täytemateriaali The Sourcella, se on tämä.
The Dream Dissolves on pahaenteinen ja uhkaavan kuuloinen kappale, josta löytyy kuitenkin myös paljon herkkyyttä ja kauneutta. Kansanmusiikkivaikutteet ovat jälleen paljolti läsnä, mikä toimii kappaleelle hyvin edukseen. Kappaleen melodiat ovatkin jälleen ensiluokkaisia ja lopun intensiivinen tunnelman kasvatus, seesteinen väliosa ja lopun eeppinen kitarasoolo nostavat teoksen heittämällä levyn parhaimmistoon. Deathcry of a Race tarjoilee sekä rivakampaa folk metal antia että fiilistelevää akustista näppäilyä. Lauluosuudet ovat, jälleen kerran, fantastista kuunneltavaa ja nostavat kappaleen aivan omalle tasolleen. Itämainen hoilaus kappaleen keskellä toimii yllättävän hyvin, mutta oopperatyylinen sopraanoduetto on lyhyydestään huolimatta omituinen ratkaisu, eikä palvele kappaletta kuin pahassa. Osuus ei istu omaan korvaani kappaleeseen oikein mitenkään.
Into The Ocean on levyn raskaimpia ja suoraviivaisimpia teoksia, josta tulee mieleen vahvasti sekä Deep Purple että Nobuo Uematsun Final Fantasy pelien loppubossien tunnarit, minkä sanon tietysti vain hyvässä. Kappaleen energia on käsin kosketeltava. Bay of Dreams tuo vahvasti mieleen Pink Floydin ja kappaleen alun sumuinen tunnelma erottaa sen levyn muusta annista omalla tavallaan. Lopun nostatus toimii ihan hyvin myös, vaikka ei tarjoakaan mitään ikimuistettavaa. Planet Y Is Alive on yllättävän power metallinen teos, jossa ääneen oikeutetusti eniten pääseekin Blind Guardianin Hansi Kürsch. Kertosäe kappaleessa on erittäin toimiva ja jää korvamadoksi todella tehokkaasti, kappaleen edustaessa muutenkin levyn terävintä kärkeä. The Source Will Flow on todellinen tunnelman rauhoittaja ja kappaleena oikein kaunis. Teos rauhoittaa kokonaisuutta myös mukavasti, etenkin edeltävän kappaleen energisyyden jälkeen. Uninen on adjektiivi, jota ehkä ensimmäisenä hakisin kappaletta kuunneltaessa.
Journey To Forever enteilee levyn päätöstä ja kappaleen iloinen meininki saa hymyn huulille. Alun kuoro, duuripohjaiset melodiat, kepeä tunnelma ja laulajien ilosanoma antavat kappaleelle ja levylle raikkaan tuulahduksen. The Human Compulsion toimii eräänlaisena loppusoittona levylle, kappaleen tarjoillessa tiiviisti pariin minuuttiin jo aikaisemmin kuultuja riffejä ja melodioita. Eräänlainen summaus. Lopulta levy päättyy March of the Machines outroon, joka on tyylillisesti hiukan hämmentävä tapa lopettaa levy. Kappaleen idea selviää kuitenkin tarkastelemalla levyn tarinaa, joka tälläkin levyllä on konseptimuotoa: Andromedan galaksissa Alpha planeetalla kaikkea pyörittävä tekoäly päättää, että siellä asuvien ihmisten on kuoltava, joten valikoitu joukko lähtee maanpakoon Sirrahin tähden läheisyyteen uudelle planeetalle rakentamaan tulevaisuutta. ”The Source” nimellä kulkeva lääke antaa selviytyjille poikkeuksellisen pitkän eliniän, kyvyn elää veden alla (-> vesiplaneetta) ja kyvyn telepatiaan, mutta asettumisen jälkeen yksi selviytyjistä päättääkin lääkkeen avulla tulla uudeksi tekoälyn kaltaiseksi voimaksi ja ottaa planeetan haltuunsa, aloittaen samalla pimeyden ajanjakson (The Age of Shadows), jossa viitataan suoraan kymmenen vuoden takaiseen Ayreonin binäärilevyn avausraitaan, The Age of Shadows kappaleeseen. The Source levyn outro onkin siis samalla intro entisaikojen Ayreon levylle, mikä tekee tästä metkalla tavalla mielenkiintoisen lopetuksen.
Ayreonin levyjen suurimpia vahvuuksia laulajien lisäksi ovatkin juuri niiden tarinallisuudet. Jokainen Ayreon levy on konseptialbumi, jossa laulajat esittävät tarinan hahmoja ja vievät juonta eteenpäin omilla lauluosuuksillaan. Tämän takia levyjä kuunnellessa kuulija alkaa visualisoida elokuvamaista filmiä ajatuksissaan, mikä tuo yllättävän paljon syvyyttä ja mielenkiintoa kuuntelukokemukseen. Levyjä ei turhaan sanota rockoopperoiksi ja niistä huokuu aina vahvat musikaalivibat, ja tämä pätee myös The Sourcen kohdalla. Lauluosuudet itsessään ovat myös jälleen taattua Ayreon laatua, vaikka ihan edellislevyn revittelyyn ei ylletäkään. Shown varastaa myös viime levyllä laulanut Tommy Karevik (Kamelot), jonka korkea mutta voimakas ja tarvittaessa raspinen ääni on kerrassaan fantastisen kuuloinen. Lucassen on säveltäjänä ja visionäärinä saanut aina revittyä laulajistaan ulos heidän parasta osaamistaan ja The Source on jälleen todistus tästä.
The Source on vahva albumi, jossa ei ole suoranaisesti heikkoja hetkiä, mutta ei myöskään tajunnanräjäyttäviä sävellyksiä. Hetkittäin levy tarjoilee fantastisia riffejä ja melodioita, mutta todelliseksi mestariteokseksi näiden kanssa ei vielä ylletä. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva ja levy on täynnä laadukkaita kappaleita, jotka tyydyttävät progehörhöjen korvia vakuuttavasti. Levy on pituutensa ja kappalemääränsä takia kuitenkin myös raskas kuunnella ja sisäistää, mutta tästä huolimatta The Source pitää otteessaan tasaisen laadukkaan materiaalinsa ja yksittäisten tähtihetkiensä ansiosta. Musiikillisia vaikutteita levylle on ainakin kuulijan näkökulmasta otettu vahvasti Pink Floydilta, mutta Ayreon kuulostaa ennenkaikkea kuitenkin Ayreonilta. Bändillä on ollut jo pitkään täysin omanlaisensa soundi, mikä on nykypäivän tarjonnassa elintärkeää menestyksen ja arvostuksen kannalta. Tästä nostan Lucassenille jälleen hattua ja jään odottamaan seuraavaa levyä luottavaisin mielin; tuntuu, ettei tämän bändin kohdalla kun voi oikein ikinä pieleen mennä.
Arvosana: 8,4/10
Kohokohdat: The Day That The World Breaks Down, Everybody Dies, Planet Y Is Alive & The Dream Dissolves
Kappas, meni ihan iteltäkin ohi blogin vuosipäivä, mutta ei hätää, kirjoitetaan vuosikatsaus muutaman päivän myöhässä. Eli homman nimi on se, että otan lyhyeen tarkkailuun kuluneen vuoden kovimmat arvosanat saaneet arvostelut jokaisesta kategoriasta. Eli ei vuoden aikana julkaistuja tekeleitä, vaan arvostelemiani tekeleitä, eli ns. best of katsaus noteeraamistani teoksista musiikin, kirjallisuuden, elokuvien, sarjojen ja pelien maailmasta. Eli jos jäi kaikki arvostelut lukematta, niin ei hätää, tästä voitte bongata vielä kermat kakun päältä.
Spämmiluolan vuosikatsaus no. 2
TV-sarja: Breaking Bad, kaudet 1-6
– Arvosana: 9,5/10 (arvosteltu 10.7.2016)
Westworld ja Black Mirror antoivat hyvän vastuksen, mutta on se vaan myönnettävä, että Breaking Bad liitelee vielä ihan omassa kastissaan. Harvoin tulee vastaan kokonaisvaltaisesti niin onnistuneita sarjoja, ettei niitä haluaisi muuttaa mitenkään, mutta Breaking Bad on yksi tämmöisistä sarjoista. Tarinankerronta ja hahmot kypsyvät sarjassa hitaasti ja välillä meno saattaa tuntua laahaavalta, mutta isommassa kuvassa kaikki etenee juuri niinkuin pitääkin. Sarjan päättävät neljä jaksoa summaavat koko upean draaman erittäin väkevästi, nostaen sarjan loppuratkaisun heittämällä kaikkien aikojen parhaaksi lopetukseksi, mitä olen koskaan sarjoissa nähnyt.
Vieroitusoireisiin on onneksi olemassa Netflixin Better Call Saul, joka on kaikinpuolin loistava spin off. Tuo syvyyttä myös alkuperäiseen sarjaan runsaasti ja avartaa merkittävien hahmojen menneisyyttä ja syitä sille, mikä heidät on ajanut Breaking Badin lähtöpisteeseen. Siitä sarjasta tosin enemmän joskus myöhemmin.
Opadelen sarja-arvostelu no. 13: Breaking Bad (kaudet 1-6)
Peli: Final Fantasy X
– Arvosana: 9,4/10 (arvosteltu 28.8.2016)
Kaippa tätäkin voisi jo klassikkopeliksi sanoa, sen verran vanha tekele kyseessä. Final Fantasy XV oli ihan kelpo peli, mutta muuten FF brändi ei ole onnistunut yltämään vanhaan loistoonsa kympin jälkeen. FF X oli viimeinen loistava FF peli ja omasta mielestäni tämä on se kaikista paras FF kautta aikojen. Tarina, hahmojen kehittäminen ja pelattavuus ovat parasta, mitä Square on saanut koskaan aikaan. Aikaisempien FF pelien klassikkoasemaa ei käy kiistäminen, mutta niitä kaikkia vaivaa tietynlainen naiivius, VIII peliä ehkä lukuunottamatta. FF X vie tarinan kuitenkin pois mustavalkoisuudesta ja tuo filosofisessa mielessä enemmän sävyjä tarinaan. Monet kerrat on tämä läpi pelattu ja tulen pelaamaan tätä myös tulevaisuudessa, vastaavaa jälleenpelaamisarvoa ei ihan joka pelissä esiinny. Varsinkaan nykyään, kun pelit ovat niin massiivisia, että kynnys aloittaa niitä uudestaan on melko korkea.
Opadelen peliarvostelu no. 16: Final Fantasy X
Musiikki: Rainbow – Rising
– Arvosana: 9,5/10 (arvosteltu 27.5.2017)
Vähän aikaa sitten arvosteltu klassikkolevy, joka on saanut selkeästi parhaimmat pisteet arvosteluistani. Johtunee siitä, että kyseessä on ainut klassikkolevy, jota olen kuluneen vuoden aikana arvostellut. Nykypäivänä tulee vastaan myös yhä harvemmin todellisia jalokiviä musiikin saralta, en tiedä mistä sekin sitten johtuu. Jos ajatellaan vuosikymmeniä 70-luvulta eteenpäin, niin jokaisella aikakaudella on ollut paljon klassikkoalbumeja: 70-luvun rock, 80-luvun metallit, 90-luvun äärimetalli ja alternative, 2000-luvun omaperäisyydet. 2010-luku on jatkanut 2000-luvun trendiä, mutta jostain syystä todellisia klassikkolevyjä ei ole tullut vastaan läheskään niin usein. Ehkä vika on myös itsessä, kun ei tule enää niin aktiivisesti musiikkia seurattua kuin aikaisemmin. Anyway, 70-luku oli musiikin kulta-aikaa, josta Rising on väkevä esimerkki.
Opadelen levyarvostelu no. 15: Rainbow – Rising
Elokuva: Manchester By The Sea
– Arvosana: 9,2/10 (arvosteltu 10.3.2017)
Tänä vuonna on tullut käytyä elokuvissa useasti ja vuosi on leffojen osalta ollut melko hyvä, mutta Manchester By The Sea yllätti puun takaa. Elokuva on todella autenttinen ja realistinen kuvaus ihmisen elämästä ja siitä, miten tragediat saattavat muuttaa elämää pysyvästi. Casey Affleck tekee elokuvassa elämänsä roolisuorituksen ja nousee ainakin omissa silmissäni isojen poikien liigaan. Elokuva on koskettava, mukaansa tempaava ja kerrassaan upea taidonnäyte. Draaman ystäville erittäin suositeltava leffa.
Opadelen leffa-arvostelu no. 19: Manchester By The Sea
Kirja: Harry Potter (kirjat 1-7)
– Arvosana: 8,7/10 (arvosteltu 22.1.2017)
Harry Potterin tuntevat kaikki, vaikka ei olisi koko tarinaan perehtynytkään. Ne jotka ovat, tietävät mistä on kyse ja ne jotka eivät ole, eivät tässä vaiheessa tarinaan halua varmaankaan edes tarttua, joten turhat palopuheet sikseen. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että kyseessä on todella suuren mittaluokan ilmiö, jonka suosiolle on myös syynsä. En niitä tässä ala erittelemään, syvempiä arvioita suosiolle voitte lukea arvostelusta linkin takaa. On kuitenkin turvallista sanoa, että Harry Potter on heittämällä yksi kaikkien aikojen mullistavimmista fantasiasaagoista, mitä kirjallisuus on nähnyt.
Opadelen kirja-arvostelu no. 8: Harry Potter saaga (Kirjat 1-7)
Kevään aikana on kirjoittamisen tahti blogiin on hiukan hiipunut, johtuen sekä kiireistä omassa elämässä että arvosteltavien kohteiden puutteesta. Kirjoja on luettavana tälläkin hetkellä useita, mutta niiden eteneminen on aina hidasta. TV-sarjoja ei keväällä ollut tarkasteltavana paljoa, mutta näin kesää kohti niitäkin on katsottavana jo useita. Mielenkiintoisia uusia levyjulkaisuja ei ole kauheasti vielä tullut vastaan musiikin puolelta, joten niidenkin syynääminen on ollut pienempää. Myöskään mielenkiintoisia elokuvia ei ole ihan hirvittävästi tänä vuonna tullut vielä vastaan. Pelejä olisi nyt tarjolla vaikka kuinka, mutta ajanpuutteen takia niiden koluaminen on myös hidasta hommaa (koko kevään vei Fallout 4, muutoinhan tuossa olisi jonossa Horizon Zero Dawn, Dead Space 3, Mass Effect Andromeda, Assassin’s Creed 1 & 2 sekä Life is Strange). Kirjoitellaan kuitenkin silloin kun ehtii ja on oikeasti asiaa, eli satunaisesti.
Kohti kolmatta vuotta.
Koska uusiin sarjoihin, kirjoihin, peleihin, leffoihin ja levyihin tutustuminen on vaiheessa (tulossa vaikka mitä), on ehkä hyvä hetki käyttää odotellessa aikaa klassikkojen parissa. Klassikkolevyjähän löytyy maailmasta pilvin pimein, mutta automatkalla Lappeenrannasta Pohjanmaalle tuli tämä Rainbown Rising soitettua läpi jälleen kerran, joten makustellaas vähän sitä.
Rising
70-luku oli monella tapaa rockin kulta-aikaa: metallimusiikin kehittyessä vasta 80-luvulla, edusti rock raskainta populaarimusiikin mainstream muotoa punk rockin ohella mitä oli tarjolla, mutta samalla rockin ilmaisumuotojen laajetessa se tarjosi myös hyvin kirjavat mahdollisuudet artisteille toteuttaa itseään. Erityisesti progressiivisen rockin ja ns. klassisen rockin pelikentillä tapahtui mullistavia asioita 70-luvulla: Kansas, Rush, Pink Floyd, Jethro Tull, Deep Purple, Black Sabbath, Led Zeppelin ja lukemattomat muut bändit työstivät vuoron perään semmoisia levyjä, ettei vastaavaa mestariteosten sarjaa olla taittu nähdä sen kummemmin millään vuosikymmenellä. Deep Purplesta muuhun tuotantoon laajentanut kitaristi Richie Blackmore loi aikanaan myös Rainbow nimisen sivubändin, joka on sittemmin noussut arvoon arvaamattomaan. Muuan nuoren herran Ronnie James Dion tarttuessa yhtyeen mikrofoniin ja kunnianhimoisen Blackmoren luotsatessa kykenevän soittajiston ympärilleen, ei Rainbown menestystä pitkässä juoksussa voinut enää estää.
Rising on yhtyeen toinen levy (1976) ja se edustaa 70-luvun timanttisen tarjonnan kirkkainta kärkeä. Albumi on tiivis puolen tunnin paketti ja sisältää vain 6 kappaletta, mutta tämä toimii monella tapaa levylle eduksi: materiaalin ollessa todella terävää, ei kuulija jää kaipaamaan kokonaisuuteen enää mitään ylimääräistä. Levy alkaa Tarot Womanin utuisen värikkäällä kosketinlurittelulla, josta musiikki lähtee rullaamaan hard rock groovessa energisesti eteenpäin. Nuori Dio on elämänsä kunnossa laulajana ja hänen omaperäinen soundinsa sopii kappaleen musiikilliseen ilotulitukseen täydellisesti. Ilmava eteneminen, koukuttavat riffit ja melodiat sekä erittäin toimiva rakenne tekevät kappaleesta välittömän klassikon. Erityisen lisämaisteen biisille antaa Tony Careyn eloisat ja raikkaan kuuloiset kosketinmelodiat.
Run With The Wolf vaihtaa tyylin astetta letkeämmäksi, hidastempoisemmaksi ja raskaammaksi, menettämättä kuitenkaan pykälääkään Tarot Womanin asettamasta groovesta. Kappale on tyylillisesti levyn suoraviivaisimpia teoksia, istuen kokonaisuuteen kuitenkin upeasti juuri sen takia, että se kuulostaa sekä uniikilta että kokonaisuuteen istuvalta. Erinomainen kappale juuri Tarow Womanin jälkeen, sillä se kuljettaa levyn draaman kaarta eteenpäin upeasti letkeämmällä otteellaan suurteosten välissä. Starstruck pistää jälleen isompaa pykälää silmään kasvattaen levylle ominaista groovea entisestään. Kappale on todellista hittiainesta erinomaisen koukuttavien riffiensä, komppigroovensa ja Dion ikimuistettavien laulumelodioiden ansiosta. Kappale edustaa myös selkeästi levyn suoraviivaisempaa hard rock antia.
Do You Close Your Eyes jatkaa edelleen suoraviivaisella ulosannilla, jossa näkyvyyttä saavat eniten juurikin kitarariffit ja Dion ulosanti. Melodisella tulituksella ei pelata vielä tässä kappaleessa hirvittävästi. Omanlaisensa leiman kappaleelle antaa sen levyn tyylistä poikkeavat sanoitukset; siinä missä Dio laulelee fantasianomaisella mielikuvituksella maustettua tarinointia, on Do You Close Your Eyes enemmän arkista pohdiskelua siitä, sulkeeko sitä rakastellessa silmänsä vai ei. Tärkeiden asioiden äärellä siis ollaan. Kappale on kaikinpuolin kompakti ja toimiva teos, mutta jää levyn timanttisessa annissa hiukan väliteoksen rooliin. Täytekappaleesta ei voi kuitenkaan missään nimessä puhua, sillä keskinkertaisimmilla levyillä se edustaisi hittimateriaalia.
Stargazer valmistelee levyn grande finaalia ollen itselleni sekä tämän levyn paras kappale että kautta aikojen paras rockkappale ylipäänsä Deep Purplen Child in Timen rinnalla. Eeppinen on sana, jota viljellään nykyään liian usein, mutta tämän kappaleen kohdalla sitä on yksinkertaisesti pakko käyttää. Tämä yli 8 minuuttinen rockeepos ei kikkaile vaihtuvilla rytmeillä tai tahtilajeilla, vaan lyö luun kurkkuun tehotoistolla, raskaalla tempotuksella ja intensiivisen minimaalisella kasvatuksella. Ronnie James Dio tekee elämänsä laulusuorituksen tässä kappaleessa revitellen semmoisella tunteen palolla, ettei vastaavaan pysty kovinkaan moni. Rakenteellisesti kappaleen kaari on yksinkertainen mutta erittäin toimiva ja lopun rumputulitus, Dion erinomaisuus, taustalla humiseva jousimatto ja raskas riffittely nostattavat joka ikinen kerta ihokarvat pystyyn. Kerrassaan upea kappale, johon koko Rising kulminoituu.
Lähes yhtä mahtipontisiin mittoihin yltää myös levyn päätöskappale A Light In The Black, joka vie upean levyn upeasti rakennetun draaman kaaren upeasti päätökseensä. Tempoa nostetaan jälleen energisimmille tasoille ja kuullaanpa kappaleessa jopa aikansa musiikille epätavallista tuplabasaripoljentoa. Suurimman huomion kappaleessa vie kuitenkin sen huikea soolo-osuus, joka alkaa Tony Careyn sähäkällä kosketinsoitin tulituksella, josta tykitys jatkuu Careyn ja Blackmooren unisono soololla, Blackmoren aina yhtä mahtavalla kitarasoololla ja lopulta jälleen suureleisellä unisono soololla. Jos joku kertoisi etukäteen, että kappaleen soolo-osuus kestää 3 minuuttia, niin luultavasti nauraisin räkäisesti, mutta tämän kappaleen kohdalla homma tehdään niin tyylikkäästi, värikkäästi ja maukkaasti, ettei yhtyeen kunnianhimoa voi olla ihailematta. Lopun revittelyt Diolta sinetöivät vielä kappaleen ja koko levyn mahtipontisen tyylitajuisesti ja suureleisesti.
Rising on siitä uniikki levy, että se ei edusta yksiselitteisesti kumpaakaan 70-luvun rockin kulta-ajan tyyliä, progressiivista rockia tai klassista rockia. Sen sijaan albumi on poikkeuksellisen onnistunut sekoitus molempia tyylejä: levy on pohjimmiltaan hard rockia ja klassista 70-luvun rockia, mutta runsas koskettimien ja melodioiden käyttö, sekä useat musiikilliset kerrokset erityisesti kappaleissa Tarot Woman, Stargazer ja A Light In The Black antavat levylle todella vahvan progevaikutteisen sävyn. Rising onkin juuri tämän takia yksi 70-luvun omaperäisimmistä klassikkoalbumeista, jonka omalaatuisen musiikillisen lähestymisen lisäksi levyn kaari ja musiikillinen tarinankerronta yhdistettynä kerrassaan upeisiin kappaleisiin tekee siitä heittämällä yhden kautta aikojen parhaista rockalbumeista. Levyn merkitystä musiikin kehitykselle on myös vaikea arvioida, mutta on ehkä turvallista sanoa, että albumi on toiminut innoittajana luultavasti lukuisille myöhemmille bändeille. Erityisen kiehtovaa olisi selvittää albumin merkitys 90-luvun power metal buumille, sillä Rising on monella tapaa power metal tyylin prototyyppi melodioidensa, tuplabasariensa ja Dion fantasiatyylisten sanoitusten ansiosta. Erityisen kiehtovan tästä ajatuksesta tekee se, että Rising on 70-luvun puolenvälin albumi, mikä sijoittuu ajallisesti 20 vuotta aikaan ennen power metallin nousua. Todellista pioneerityötä ja edelläkäyntiä, joskin tuskin tarkoituksenmukaista. Rising on itselleni kevyesti Rainbown paras albumi ja kokonaisuutena yksi vahvimpia 70-luvun rockin albumeita, mikä on tarjonnan huomioon ottaen melko paljon sanottu.
Arvosana: 9,5/10
Kohokohdat: Tarot Woman, Stargazer & A Light In The Black
Monen kuukauden urakka takana. Kylläpä tämmöisissä aikaa vaan vierähtää, varsinkin jos pelityyli on ”silloin tällöin joskus vähän”. 59 levelin ja lukuisien tehtävien jälkeen en näe enää kuitenkaan tarvetta jatkaa urakkaa pääjuonen ja lisäosien läpäisyn jälkeen, joten aika arvostella päättymätön peli vaikka nyt sitten tässä kohtaa.
Ympäripyöreitä spoilereita luvassa, ei mitään yksityiskohtaista.
Fallout 4
Fallout on pelisarjana yksi vaikutusvaltaisimmista ja legendaarisimmista roolipelisarjoista mitä on koskaan tehty. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat nauttineet jo pitkään klassikkostatuksen leimasta, pelien vietyä aikoinaan roolipelattavaa open-world ajattelua ja valinnan vapauden riemua ennennäkemättömän pitkälle. Bethesdan ottaessa pelisarjasta ohjat 2000-luvulla on pelien tyyli muuttunut modernimmaksi 3D räminäksi, mutta alkuperäisten pelien post-apokalyptinen henki on edelleen vahvasti läsnä. Itse olen pelaajana onnistunut missaamaan kuitenkin koko pelisarjan aikaisemmin totaalisesti (2:sta pelattu muutamia tunteja, ei lasketa), minkä takia nurinkurisesti Fallout 4:sta tutustumaan aloittaminen on sekä hyvä että huono juttu: en osaa sanoa tarkkaan, mikä pelisarjan kehityskaari on tähän peliin tultaessa ollut, mutta pystyn katsomaan peliä täten myös true fania paljon tuoreemmilla silmillä. Olenkin koko pelisession ajan verrannut tätä peliä enemmän Bethesdan fantasiaeepos Skyrimiin kuin mihinkään muuhun peliin, sillä yhtäläisyyksiä tähän löytyy runsaasti eri genreluokittelusta huolimatta.
Peli alkaa vuodesta 2077, jolloin ydinholokausti tuhoaa koko tunnetun maailman ja päähenkilö pakenee perheensä kanssa maanalaiseen holviin syväjäädytykseen. Jossain vaiheessa päähenkilön vauva varastetaan ja hänen vaimonsa murhataan jäädytyskennoon, mutta päähenkilö vapautuu omasta syväjäästään vasta tätä myöhemmin. Parisataa vuotta ydintuhon jälkeen päähenkilömme lopulta pääsee vapauteen ja hän alkaa etsimään vaimonsa murhaajaa ja mahdollisesti elossa olevaa lastaan, huomatakseen vain, että maailma on muuttunut anarkian ja hävityksen tyyssijaksi. Open world alueena toimiva Commonwealth on laaja ja pelaajalla on suhteellisen vapaat kädet alusta pitäen tehdä mitä haluaa vallitsevassa ympäristössä.
Commonwealthissa on mahdollisuus lyöttäytyä yhteen usean suuren valtaryhmittymän kanssa: pienten ihmisten asiaa ajava Minutemen, militaristisen kurinalainen Brotherhood of Steel, kyborgien oikeuksia ajava Railroad, sekä kyseenalaisesti ihmiskunnan tulevaisuutta rakentava Institution. Pääjuoni ja tärkeimmät sivujuonet liittyvät kaikki näihin neljään tekijään (lisäosia lukuunottamatta) ja jokaisen ryhmittymän tarinankehitys vaikuttaa myös muihin ryhmittymiin. Täten pelaajan teoilla on aina merkitystä siihen, miten juoni pelissä etenee, kun kaikki on kytköksissä toisiinsa. Lopulta pelaajan täytyy tehdä myös valinta, kenen liittolainen ja vihollinen päättää olla. Valinnanvapaus on sinällään kiehtovasti tehty peliin tarinankehityksen kannalta, mutta siinä piilee yksi perustavanlaatuinen ongelma: teit minkä tahansa päätöksen, niin aina se on jollain tavalla väärä. Valitsemalla puolesi joudut tuhoamaan muita ryhmittymiä pakon sanelemana, vaikka olet ollut heidän liittolaisensa koko pelin ajan. Pelaajalla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tehdä ultimaattista sovittelua koko Commonwealthin kanssa. Variaatioita on tästä huolimatta lukuisia ja pelaaja joutuu kiperien valintojen eteen koko ajan, minkä lisäksi pääjuoni on Bethesdan standardeilla varsin mukiinmenevä.
Pelin maailmaan itsessään on onnistuttu saamaan mukavat maailmanlopun fiilikset, vaikka välillä joutomaassa vaeltaminen tuntuukin juuri siksi vähän puuduttavalta ja masentavalta. Pelattavaa löytyy kuitenkin todella paljon ja tehtävät ovat pääasiallisesti hauskoja. Hahmon kehittäminen on myös hyvin monipuolista, sillä pelaaja pystyy runsaan kykyvalikoiman lisäksi kehittämään myös aseitaan ja taisteluvarustustaan hyvin laaja-alaisesti ja pikkutarkasti. Mikäli pelaaja kuitenkin haluaa saada parhaat mahdolliset varusteet tuunattua, niin täytyy olla takana melkoinen määrä leveleitä ja oikeanlaisia kykyjä aktivoituna. Itse en päässyt hiomaan omia aseitani huippuunsa edes 59 levelillä, mihin vaikuttaa toki myös se, että keskityin hahmossa paljon muihinkin puoliin kuin aseistuksen kehittämisen mahdollistamiseen. Tässä pelin ongelma tosin juuri piilee; mahdollisuuksia on kehittää vaikka mitä, mutta resurssit ja levelit eivät yksinkertaisesti riitä kattamaan läheskään kaikkea. Kiperiä valintoja on tehtävä tälläkin saralla. Power armorin tuunaamisesta pelille plussaa, oiva lisä normaalin varustelun rinnalle.
Skyrimistakin tuttu taistelutoveri on mahdollista ottaa myös Fallout 4:ssa mukaan tehtäviin ja tämä toimii tässä huomattavasti Skyrimia luontevammin. Skyrimissa stealth toiminta on erittäin suuressa roolissa läpi pelin, minkä takia taistelutoverin tuominen mukaan on enemmän tai vähemmän huono idea, sillä se tuppaa pilaamaan kaikki hiipimismahdollisuudet. Fallout 4:ssa ei stealth toiminnolla ole kuitenkaan juurikaan sijaa pelissä, sillä taistelut painottuvat lähes yksinomaan ampuma-aseisiin lähitaistelun sijaan. Tällöin seuralaisesta on paljon hyötyä, etenkin kun välillä peli on ärsyttävän vaikea. Kumppanille saa myös lastattua omia tavaroitaan, mikä mahdollistaa huomattavasti paremmat kyvyt kantaa hyödyllistä materiaalia mukanaan. Nämä sivuhahmot ovat myös mukavaa väriä tarinalle, ja erityisesti pidin kyborgi Nick Valentinen persoonasta. Bondasimme saman tien, hänen läsnäolonsa jopa vaikutti lopullisiin päätöksiini pelissä.
Fallout 4:n suuremmat DLC lisäosat Automatron, Nuka-World ja Far Harbor tuovat peliin paljon lisää hauskuutta ja syvyyttä. Jokainen DLC on hyvin omanlaisensa ja niiden eroavaisuudet ovat niille edukseen. Erityisesti Far Harborin ja Nuka-Worldin uudet open-world alueet tuovat runsaasti lisää pelattavaa Fallout 4:een, ja lisäosien tarinat vetävät mukanaan tehokkaasti. Far Harborin välienselvittely kolmen ryhmittymän välillä tuo pelaajan eteen kiperiä valintoja ja Nuka-Worldin raidereiden valloittaman huvipuiston palauttaminen loistoonsa on hyvin hauskaa puuhaa. Erityisesti, jos päättääkin lahdata kaikki raiderit heidän avustamisensa sijaan, harvoin pääsee peleissä nauttimaan roskasakin eliminoinnista tämmöisessä mittakaavassa.
Taistelujen lomassa Fallout 4 tarjoaa myös muuta puuhailtavaa. Näistä selkein on asutusten jälleenrakentaminen, missä pelaajan tulee muodostaa yhteisöille elinkelpoiset olot rakentamalla asutuksille elinkeinoa, suojaa, nukkumapaikkoja, puolustussysteemejä, ja ylipäänsä infrastruktuuria. Tämä on ideatasolla toimiva ja hauska konsepti, mutta se ei konkreettisesti toimi, sillä asutuksia on pelissä niin paljon. Millään pelaajan keräämät resurssit eivät riitä tekemään edes yhdestä tai kahdesta asutuksesta täysin omavaraista, sillä suurin osa keräämästä materiaalista menee oman hahmon aseistuksen/asustuksen kehittämiseen ja korjaamiseen. Eikä asutusten rakentamisesta edes kostu oikein mitenkään, niin ne jäävät lopulta melko turhakkeiksi.
Teknisesti Fallout 4:ssa on ainakin PS4 alustalla parannettavaa. Grafiikat ovat kohtuu hyvät, mutta suureksi ärsytykseksi pelissä muodostuu hahmon liikuttaminen ja vihollisten ampuminen. Hahmon liikuttaminen on jostain syystä pelissä todella hankalaa, sillä ohjain reagoi koko ajan pienellä viiveellä ja peli kääntelee menosuuntaa välillä ihan oman päänsä mukaan. Todella usein pelaajan täytyy tämän lisäksi navigoida ahtaissa portaissa ja putoamisuhan alla, eikä tämän kaltainen liikkuminen ole millään tavalla luontevaa, vaan tarpeettoman työlästä ja raivostuttavaa. Samat ongelmat ilmenevät taistelutilanteissa; vaikka tähtäät aseellasi vihollista, niin kuti saattaa mennä ihan eri paikkaan kuin aseen tähtäyspiste. Osut esim. vieressä olevaan seinään, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään kiitoradan tiellä. Ampumisen ongelmat korostuvat entisestään siksi, että monet pelin viholliset liikkuvat kohtuuttoman nopeasti, eikä niihin meinaa osua siksi millään. On todella turhauttavaa, kun oma panssaroitu ja hyvin aseistettu hahmo häviää piripäiselle säteilymyyrälle vain sen takia, että myyrän liikkuminen on sairaalloisen nopeaa, eikä siihen osu millään. Ymmärrän, että peliin on haluttu haastetta, mutta joissain kohdin pelin ratkaisut ovat yksinkertaisesti naurettavia ja toimimattomia.
Fallout 4 on iso peli, jossa riittää paljon tutkimista ja tekemistä. Pelissä on hauska löytöretkeillä uusille kohteille, tehtävien suorittaminen on pääasiassa mielekästä ja hahmon kehittäminen on mukavaa. Bethesda ei ole koskaan loistanut tarinankerronnallisella puolellaan, eikä Fallout 4 ole poikkeus; tästä huolimatta pelin pääjuoni ja siihen liittyvät sivujuonet ovat varsin onnistuneita, joskin ongelmallisia juuri sen takia, että joudut tekemään väärältä tuntuvia päätöksiä uskollisuudesta riippumatta. Fallout 4 on kuitenkin pelattavuudeltaan vähän turhankin suoraviivainen; taistelut ovat poikkeuksetta aina pelkkää ampumista ja usein jopa päätöntä räiskimistä, mikä alkaa turruttamaan jossain vaiheessa pelaamista omalla tavallaan. Skyrimiin verrattavia vaihtoehtoja ei oikeastaan ole, jos puhutaan lähitaistelun monimuotoisuudesta ja stealth toiminnosta. Tämän lisäksi pelin tekniset ongelmat liikkumisen ja osumatarkkuuden osalta alkavat turhauttamaan monesti pelin aikana. Ongelmistaan huolimatta Fallout 4:n parissa aika kuluu leppoisan rattoisasti ja peli on ehdottomasti pelaamisen arvoinen kokonaisuus, mutta samaan aikaan sen maailma ei ole niin kiehtova, että jaksaisin siihen enää uudestaan palata. Toisin kuin Skyrimin kohdalla.
Arvosana: 7,4/10
Koitetaas aktivoitua taas kirjojenkin osalta. Lauren Beukesin scifi/kyberpunk teos Zoo Cityä olisi tarjolla, olkaa hyvät.
Zoo City
“Don’t get too close buddy ’ I warn Sloth. Unofficially there’s a code of conduct but animals are still animals. And animals can be assholes too.”
Lauren Beukesin 2010-vuoden scifiromaani Zoo City voitti ilmestymisensä jälkeen parikin kirjallisuuspalkintoa ja lyhyen tutustumisen jälkeen vakuutuin itsekin ottamaan tämän teoksen työn alle. Afrikkaan sijoittuva, fantasiaelementeillä miedosti maustettu eläinteemainen kyberpunk vaikutti lähtökohtaisesti myös melko mielenkiintoiselta konseptilta. Kirja kertoo nuoren afrikkalaisen naisen, Zinzi Decemberin elämästä. Zinzi on yksi monista ”eläimellisistä” ihmisistä, jotka joutuvat kantamaan omaa eläintään voimakkaan taian alla, mikä tarkoittaa sitä, että eläin ja sen isäntä ovat erottamattomia. Zinzin eläin on laiskiainen ja eläimellisyyden myötä hänellä on myös oma yksilöllinen kykynsä: hän kykenee aistimaan ihmisten kadottamia asioita, minkä johdosta hän tekee pikkurahaa vastaan myös kadonneiden tavaroiden etsintähommia. Eläimelliset ihmiset ovat kaikki olleet jollain tavalla elämässään rikollisia ja eläintä pidetään eräänlaisena kirouksena ja rangaistuksena. Pahin mahdollinen kohtalo eläimellisille on niin sanottuun Pohjavirtaan joutuminen, mikä saattaa nielaista ihmisen helvetilliseen kuolemaan. Zinzi joutuu kirjassa etsimään erästä kadonnutta laulajalahjakkuutta, mutta joutuu tapahtumien edetessä yhe syvemmälle ja syvemmälle ala-maailman raakuuksien keskelle, vaikka hän kovasti on yrittänyt koko eläimellisen aikansa päästä sieltä velkoineen pois.
Zoo City on tyylillisesti ja teemallisesti hyvin omalaatuinen teos ja vaatii siksi aika paljon lukijalta totuttelua. Lauren Beukesin kirjoitustyyli on hyvin sivaltavaa ja täynnä mysteerejä; virkkeet ovat terävän ytimekkäitä ja jättävät usein paljon tulkinnanvaraan, ja asioita ei avata kovinkaan usein lukijalle. Kirjassa puhutaan Zinzin menneisyydestä, Pohjavirrasta, taikuudesta, eläimellisistä, ynnä muista, mutta missään vaiheessa ei oikein selitetä mitä ne oikeasti pitävät sisällään tai mikä niiden todellisuus ja alkuperä on. Tämä jättää lukijan aivot raksuttamaan omaa tahtiaan tekemään omia tulkintojaan. Tulkinnanvaraisuus yhdistettynä tiiviiseen kirjoitustyyliin tekee Zoo Citystä omalla tavallaan hyvin vaikealukuisen teoksen, joka vaatii lukijan huomion kaiken aikaa. Allekirjoittaneen pitäisi ainakin rehellisesti lukea tämä teos vielä uudelleen, sillä pätkittäisen lukemistyylin takia jäi havaitsematta luultavasti paljon olennaisia asioita kokonaisuuksien sisältä. Tämän kaltainen tekstityyli on tavallaan hyvä, sillä se ei päästä lukijaansa helpolla, mutta samalla se tekee lukemisesta aavistuksen liian työlästä ja sekavaa.
Miljööltään ja tarinaltaan Zoo City on melko ainutlaatuinen. Harvoin scififantasiat sijoittuvat Afrikan mantereelle, ja tämä lähestyminen tuo kirjaan tiettyä eksoottisuutta. Urbaaneilla sivukujilla liikkuminen ja rikollisessa maailmasssa vellominen antavat kirjalle myös hyvin väkivaltaisen ja moraalittoman tunnelman, ja Zoo Cityn maailma onkin hyvin lohduton ja karu, jopa dystooppinen, mutta myös hyvin realistisen oloinen. Taikuudella on oma roolinsa teoksessa, mutta sen esiintyminen on hyvin hienovaraista, eikä kirjan kohdalla voida puhua missään nimessä perinteisestä fantasiasta. Tämä on kirjalle eduksi, sillä Zoo City ilmentää magiaa tuoreella tavalla, yhdistäen sen mielenkiintoisesti rikollisgenreen ja kyberpunkkiin.
Tarinan eteneminen on kirjassa arvaamatonta ja yllätysellistä, vaikka tempotus onkin kokonaisuutena hyvin looginen ja onnistunut. Kirjan haastavan kirjoitustyylin takia tarina on kuitenkin hiukan vaikeasti seurattava. Hahmoja tulee ja menee kirjassa jatkuvasti, eikä lukija välttämättä pysy kovin hyvin kartalla siitä, kuka oli kuka ja kuka teki mitä. Tämä aiheuttaa hämmennystä ja saa lukijan tuntemaan olonsa hiukan tyhmäksi, mutta toisaalta tämäkin tekee vain selvemmäksi sitä, että kirja vaatii useita lukukertoja tai todella keskittynyttä lukemista auetakseen kunnolla. Tarinan suuret linjat etenevät kuitenkin selkeästi ja draaman kaari on toteutettu hyvin, eikä kirja ole millään muotoa ennalta-arvattava. Loppuratkaisussa lukija jätetään vetämään omia johtopäätöksiään tapahtumien kuluista ja jatkosta, mikä vahvistaa kirjan tulkinnanvaraisuutta entisestään. Lukija jää pohtimaan asioita vielä kirjan päätyttyäkin, mikä on omalla tavallaan iso saavutus kirjailijalta.
Hahmokavalkaadista löytyy muutama hyvin mielenkiintoinen tapaus, joista yksi on ehdottomasti kirjan päähenkilö Zinzi ja hänen laiskiaisensa. Zinzin persoona on mukava sekoitus hyvää ja pahaa; hänellä on selkeästi terveet moraalikäsitykset oikesta ja väärästä ja hän on pohjimmiltaan sydämellinen ihminen, mutta kovat kokemukset ovat tehneet hänestä myös eräänlaisen nihilistin. Tuntuu kuin maailma olisi imenyt hänestä suuren osan inhimillisyyttä pois ja Zinzi olisi väsynyt yrittämään muuttaa maailman epäkohtia. Hän myös tiedostaa maailman sellaisena kuin se on, ilman utopistisia ja sinisilmäisiä kuvitelmia paremmasta huomisesta ja täydellisestä onnellisuudesta. Tämä tekee hahmosta sekä surullisen että älykkään. Erityismainintana hahmosta on sanottava se, että on poikkeuksellisen virkistävää ja upeaa saada modernin scififantasiatarinan päähenkilöksi tummaihoinen nainen. Voisiko sanoa jopa poikkeukselliseksi ratkaisuksi.
Zoo City on omaperäinen scifi/kyberpunk teos, niin hahmoiltaan, tyyliltään, kirjoitusasultaan kuin teemoiltaankin. Kirja on haastava ja vaatii paljon keskittymistä, mutta sen tulkinnanvarainen ulosanti tekee siitä omalla tavallaan myös hyvin mielenkiintoisen. Liiallinen asioiden avaaminen on kuitenkin myös lukijan aliarvioimista ja vie usein pois mielekkyyttä tarinalta kuin tarinalta. Tunnelma kirjassa on kolkko ja scifi/fantasiastaan huolimatta myös realistinen, mikä ilmenee parhaiten alamaailmaan sijoittuvilla elementeillä. Mitään eeppistä fantasiamättöä tai suurieleistä scifiä Zoo City ei edustakaan millään tavalla, vaan tapahtumat sijoittuvat yhteen kaupunkiin, hyvin pieniin piireihin ja paikallisiin rikollisiin tapahtumiin. Tunnelma on tämän takia Zoo Cityssä melko intiimi, se on kuvaus tietyn elämäntavan ihmisistä, jotka kuvastavat kuitenkin myös suurempia globaaleja ilmiöitä ja ongelmia. Zoo City ei ole ehkä paras kirja mitä olen lukenut, mutta genreleikittelynsä ja hyvin omaperäisten tyyliensä ansiosta ehdottoman virkistävä ja lukemisen arvoinen teos.
Arvosana: 8,1/10
Manchester By The Sea
Ohjaus: Kenneth Lonergan
Julkaisuvuosi: 2017
kesto: 137 min
Kenneth Lonergan on ohjaajana yleisesti hiukan tuntemattomampi tapaus, mutta käsikirjoittajana hän on kunnostaunut useammin, mm. elokuvilla Gangs of New York ja Analyze This (Terapian tarpeessa). Älyttömän isoa CV:tä hänellä ei filmien saralla kuitenkaan kokonaisuutena ole, minkä takia Manchester By The Sea pääsi yllättämään niin sanotusti puun takaa. Elokuva kertoo Bostonissa asuvasta talonmiehestä Lee Chandlerista (Casey Affleck), joka joutuu selvittämään käytännön asioita hänen veljensä Joe Chandlerin (Kyle Chandler) kuoltua, erityisesti Joen lapsen Patrickin (Lucas Hedges/Ben O’Brien) huoltajuutta koskevissa asioissa. Elokuvan aikana palataan säännöllisesti Leen menneisyyteen ja katsojalle alkaa valaistua miehen elämä suuremmassa valossa, mikä selittää paljon myös miehen persoonan ominaisuuksia. Ja kaikkea sitä, mitä hän on joutunut kokemaan.
Manchester By The Sea on puhdasverinen draamaelokuva ja omassa lajissaan erittäin vaikuttava. Draamaelokuvia on nähty leffahistorian aikana lukuisia ja monet niistä ovat hyviä, mutta monet ovat myös omalla tavallaan hiukan puuduttavia ja jopa juustoisia. Manchester By The Sea on kuitenkin heittämällä yksi parhaista genren elokuvista mitä olen nähnyt. Elokuva nousee ”tavallisten” draamaelokuvien yläpuolelle monestakin syystä. Ensinäkin elokuvan ohjaustyö on mukavan omalaatuisesti toteutettu. Manchester By The Sea on suhteellisen pitkäkestoinen draamaksi, mutta ohjaustyön ja tarinankerronnan ansiosta se pitää mielenkiinnon yllä ja katsojan otteessaan koko kestonsa ajan. Pitkä kesto mahdollistaa sen, että asioita kypsytellään kaikessa rauhassa ja hahmojen persooniin päästään pureutumaan hätäilemättä. Erityisesti pidin Lonerganin tavasta palata säännöllisesti elokuvassa menneisyyteen, missä tapahtuneilla asioilla on lopulta hyvin suuri merkitys nykyisyyden kanssa, ja samalla tapahtumille tulee selkeyttä mielenkiintoisella tavalla. Tempotus ja eteneminen on elokuvassa juuri sopivaa.
Tarina itsessään ei paperilta luettuna kuulosta mitenkään erityisen mielenkiintoiselta, mutta elokuvan arkinen ote on sen suurimpia vahvuuksia. Elokuvan realistisuus ja autenttisuus on jotain ainutlaatuista, ja ehdottomasti se suurin voimavara, minkä varaan elokuvan ydin pohjaa. Missään vaiheessa elokuvaa dialogi ei tunnu millään tavalla käsikirjoitetulta, vaan vuorosanat ovat kuin suoraan oikeasta elämästä. Hahmojen persoonat ja käyttäytymiset tilanteissa näyttäytyvät myös hämmentävän realistisella tavalla. Tämän kaltainen lähestyminen elokuvan tekemiseen näin onnistuneella toteutuksella tekee Manchester By The Seasta hyvin aidon kokemuksen, ja se onnistuu siksi koskettamaan katsojaa poikkeuksellisen voimakkaalla tavalla.
Realistisuutta vahvistaa elokuvassa myös se, että käsikirjoituksessa ei olla edes yritetty luoda minkäänlaisia opetuksia tai kliseisiä itsensä löytämisiä ja pelastuksia, vaan tarina etenee karun todentuntuisella tavalla: joskus elämässä vain tulee niin suuria tragedioita ja menetyksiä kohdalle, ettei niistä koskaan pääse enää kunnolla jaloilleen. Tämä on karu fakta, ihminen kestää vain tietyn määrän surua ja menetystä, ja jokaisella on omat murtumispisteensä. Kaikki suuret ja pienet mullistukset myös aina muokkaavat ihmisiä pysyvästi. Jos jotain elokuva tahtoo kertoa ja tuoda ilmi, niin se on tämä.
Vakuuttavan ohjaustyön ja käsikirjoituksen vahvistukseksi Manchester By The Sea sisältää huikeita näyttelijäsuorituksia, ja erityisesti Casey Affleck tekee elokuvassa elämänsä roolisuorituksen. Parhaan miespääosan pysti Oscareissa meni tässä kohtaa kyllä täysin oikeaan osoitteeseen. En koskaan aiemmin ole edes käsittänyt miten karismaattinen persoona Affleck on, mutta tämän elokuvan jälkeen arvostukseni mieheen näyttelijänä on huimasti korkeampi. Elokuvan toista päähenkilöä Patrickia näyttelevä Lucas Hedges tekee nuorena miehenä lähes yhtä vaikuttavan suorituksen ja kaksikon väliset kemiat tuovat elokuvaan paljon dynamiikka, ja ovat myös yksi elokuvan kantavia voimia.
Erityismaininta elokuvasta on myös annettava sen soundtrackille, jonka loistava musiikki tukee elokuvan tunnelmaa erinomaisella tavalla. Leslie Barberin säveltämä kuorokoraali luo heti elokuvan alussa hyvin vahvan latauksen ja viimeistään Lontoon Filharmonian nauhoittama Albinonin Adagio vetää katsojan täysin hiljaiseksi, tämän koskettavan kappaleen soidessa taustalla elokuvan traagisimmassa kohtauksessa. Muutenkin elokuvan klassiseen musiikkiin, ja erityisesti a capella kuorohymneihin ja koraaleihin painottava musiikillinen anti tuo jo valmiiksi erinomaiseen tunnelmaan paljon syvyyttä lisää.
Manchester By The Sea on autenttinen, koskettava ja väkevä draama, joka pitää katsojan otteessaan alusta loppuun asti. Elokuvan realistinen ja aito tyyli tekee siitä hyvin omalaatuisen ja vaikuttavan kokemuksen, jonka hahmoihin katsoja pystyy muodostamaan tunnesiteen todella elävästi ja nopeasti. Loistava ohjaustyö ja käsikirjoitus, erinomaiset musiikit ja kerrassaan upeat näyttelijäsuoritukset nostavat elokuvan vielä aivan omalle jalustalleen, mutta nimenomaan elokuvan aitous on se suurin yksittäinen elementti, mikä vakuuttaa katsojan tehokkaimmin. Kaikki osa-alueet tekevät kuitenkin toki yhdessä elokuvasta juuri niin loistavan, kuin se on. Manchester By The Sea on draamaelokuva, joka menee ihon alle hyvin vakuuttavalla tavalla, jättäen katsojan tunneryöppyjen valtaan vielä pitkäksi aikaa elokuvan katsomisen jälkeenkin.
Arvosana: 9,2/10
Black Mirror (Kaudet 1-3)
Vuonna 2011 alkanut Black Mirror on brittiläinen sarja, jonka Netflix osti kahden ensimmäisen tuotantokauden jälkeen itselleen. Sarjan tyyli on omalaatuinen, sillä jokainen jakso on oma tarinansa omilla näyttelijöillään ja ohjaajillaan. Teemallisesti sarjalla on kuitenkin selkeä punainen lanka, sillä jokainen jakso keskittyy kuvitteelliseen lähitulevaisuuteen, jossa teknologian kehitys on huimaa, mutta sen kehityksen myötä maailma on mennyt myös epätodellisempaan ja synkempään suuntaan. Vai miltä kuulostaisi maailma, jossa ihmiset jaotellaan somessa kerättyjen pisteiden mukaan? Jossa ihmisten tietoisuus voidaan kopioida ja orjuuttaa digitaaliseen muotoon palvellakseen alkuperäistä isäntää? Jossa voi kommunikoida kuolleiden läheistensä digitaalisten jälkien muodostamien bottien kanssa? Tässä vain muutama esimerkki sarjan teemoista, jotka olisivat toteutuessaan huikeita saavutuksia, mutta samalla äärimmäisen vaarallisia ja epäterveellisiä inhimillisyydelle.
Black Mirror käsittelee jaksojen aiheita satiirinomaisesti ja kärjistäen, ja lähes jokaisessa jaksossa myös keskitytään nimenomaan teknologian varjopuoliin; onnellisia loppuja ei yhtä jaksoa lukuunottamatta tällä sarjalla ole tarjota. Satiiriseen tyyliinsä sarja pyrkii pikemminkin olemaan opetus ihmiskunnalle, mitä pahimmissa tapauksissa ihmisille ja kulttuureille voi tapahtua, ellei teknologisten luomusten kanssa olla varovaisia. Tämän vuoksi sarja on hyvin puhutteleva ja pistää katsojan miettimään asioita vähän eri kantilta, mikä nostaa Black Mirrorin selkeästi perinteistä viihdesarjaa arvokkaammaksi tapaukseksi. Kaikista häiritsevin asia sarjaa katsoessa on huomata, miten jotkut teknologisen kehityksen haittavaikutukset ovat näkyvissä jo nykypäivän todellisessakin maailmassa.
Parhaimmillaan Black Mirror on erinomainen sarja, joka tuottaa mukavasti juonitwistejä ja laadukasta tarinankerrontaa. Esimerkiksi toisen kauden päätösjakso White Christmas ja kolmannen kauden päätösjakso Hated in the Nation ovat kerrassaan fantastisia jaksoja, joista molemmat voisin heittää helposti kaikkien aikojen parhaiden yksittäisten jaksojen joukkoon yhdessä Game of Thronesin The Rains of Castameren ja Breaking Badin Ozymandiaksen kanssa. Sarjan jaksojen erilaiset lähestymistavat teknologiateemaan on myös tärkeä osa sarjan viihdyttävyyttä; välillä ratkotaan murhamysteerejä, välillä joudutaan kirityspelien uhriksi, välillä keskitytään rikosten rangaistuksiin, välillä armeijan tekemisiin, välillä politiikkaan, etc. Useimmiten tarkasteltavana ovat kuitenkin normaalit ihmiset, jotka alkavat tehdä kummallisia tekoja, koska teknologia ksinkertaisesti mahdollistaa sen.
Vaikka sarjan jaksot ovat hyvin erilaisia, niin samoja teknologisia ratkaisuja käytetään useasti, esimerkiksi silmiin asennetut kamerat esiintyvät monissa jaksoissa. Tietyllä tapaa tämä aiheuttaa sarjassa epämukavaa toiston tuntua, mutta erilaisten käyttöratkaisujen ansiosta sarja ei onneksi ala toistamaan itseään liikaa. On enemmänkin hauska aloittaa aina uusi jakso ja arvuutella, mitä kaikkea sarjan tekijät ovat nyt keksineet; mielikuvitusta heiltä ei ainakaan puutu. Ohjaustyöltään ja käsikirjoitukseltaan Black Mirror onkin ensiluokkaisen laadukasta.
Näyttelijäsuoritukset ovat sarjassa myös erittäin vakuuttavia. On hienoa törmätä TV-sarjaan, jossa on niin monia päänäyttelijöitä, jaksojen erillisten tarinoiden ansiosta. Vielä hienompaa tästä tekee se, että näyttelijät ovat pääasiassa kaikki suurelle yleisölle tuntemattomampia lahjakkuuksia, mikä tuo sarjaan mukavasti tuoreutta. Voisi kuvitella, että Black Mirror on avannut ovia isompiin ympyröihin lukuisille brittinäyttelijöille, ehkä jopa Hollywoodiin asti. Ei ehkä samassa mittakaavassa kuin satoja näyttelijöitä sisältävä Game of Thrones, mutta kuitenkin. Black Mirrorin brittiläisyys tekee sarjasta myös virkistävän tapauksen, jenkkisarjojen viedessä näköalaa nykypäivän tarjonnassa vähän liikaakin.
Black Mirror on sarjana häikäilemätön, kaunistelematon ja aiheuttaa pahimmillaan jopa henkistä pahoinvointia. Sarjan teemat ovat synkkiä ja maalailevat karuja kuvia mahdollisesta tulevaisuudesta. Moraali, etiikka ja inhimillisyys ovat kaiken keskiössä, ja jos jotain sarja tuo esille, niin sen, että nämä käsitteet muuttuvat käsi kädessä kulttuurin ja teknologian kehityksen myötä. Jos jotain pidämme nyt eettisesti arvelluttavana, niin kenties tulevaisuudessa se on normaalia, mikäli teknologia ja kulttuuri muuttuvat siihen suuntaan. Ja tässä juuri piilee teknologian vaarallisuus; asioita ei enää kyseenalaisteta, kun niistä tulee arkisia normeja. Otetaan esimerkiksi älypuhelimet ja sovellukset, joiden asentamiseksi ihmiset antavat vapaaehtoisesti oikeuksia markkinoille ja yrityksille. Internet tietää kaiken mitä teet ja se tieto jakautuu markkinavoimille, jolloin yksilön kohtaama informaatiotulva muokkautuu juuri sen näköiseksi, kuin miksi teknologia sen haluaa muokkautuvan, ja tämä muuttaa myös ihmisen maailmankuvaa ja ajattelumaailmaa. Mutta hei, tämähän on ihan normaalia..? Kuinka moni edes ajattelee näitä asioita? Olisiko tämä kuulostanut jopa kauhistuttavalta 20 vuotta sitten? Black Mirror edustaa tällaisen kehityksen irvikuvaa ja osuu pelottavan lähelle totuutta. Tämän sci-fi elementin lisäksi sarjassa on kuitenkin paljon myös draamaa ja ihmissuhde-elementtejä mukana, mikä tekee siitä omalla tavallaan mielenkiintoisen genrehybridin. Yksi asia sarjassa on kuitenkin varmaa; se ei raa’an luonteensa takia sovellu välttämättä ihan kaikille. Mutta siitä huolimatta kyseessä on sarja, jonka jokaisen nykyteknologian orjan tulisi katsoa.
Arvosanat:
Kausi 1: 8,9/10
Kausi 2: 9,2/10
Kausi 3: 9,1/10
Kokonaisarvosana: 9,1/10
Uusia tuttavuuksia Tanskan maalta.
Inmazes
Tanskalainen Vola haudutteli ja kypsytteli debyyttialbumiaan pitkän aikaa, mutta lopulta 2016 vuoden lopulla yhtyeen esikoinen näki päivänvalon. Inmazes nimellä kulkeva lätty on tyylillisesti melko kaukana perinteisestä metallimusiikista, mutta se hyödyntää silti olemassa olevia ideoita muilta bändeiltä, kuulostaen kuitenkin täysin omalta itseltään. Tämä on jopa hämmentävää, sillä erityisesti Meshuggahin nykivää rytmitakomista Vola käyttää hyödykseen lähes plagiointimielessä, mutta bändi ei kuulosta silti juurikaan muuten Meshuggahilta. Mukana on paljon muitakin elementtejä, kuten utuiset melodiat, poppimaiset kertosäkeet, elektromausteet ja mukavan ilmava soundimaailma. Hybridityylinsä ansiosta bändiä onkin vaikea lokeroida oikein mihinkään, mikä on tietenkin vain merkki siitä, että heidän ilmaisunsa on raikasta ja omaperäistä. Varsinkin, kun yhtye ei kuulosta missään vaiheessa väkinäiseltä tai liikayrittämiseltä.
Levyn aloittava The Same War luo alkuriffittelyllään erittäin vahvat Meshuggah vibat ja kuulijan ensimmäinen reaktio onkin todeta bändi halvaksi Meshuggah kopioksi. Ennakkoluulot hälvenevät kuitenkin nopeasti, kun laulaja/kitaristi Asger Mygind avaa suunsa ja ensimmäinen kertosäe iskeytyy vasten kasvoja täydellä voimalla. Murskaavan groovaavan alun jälkeen on lähes hämmentävää, miten hienovaraisesti tunnelma vaihtuu melodiseksi ja suurieleiseksi sing-along koukkusarjaksi, ja vice versa. Hei, tämähän saattaa jopa toimia? Stray The Skies jatkaa samalla linjalla, sekoittaen suoraviivaista, kevyempää ulosantia hävyttömän hienosti katujyrän lailla murskaavan riffittelyn kanssa. Kertosäe jää tässäkin veisussa soimaan välittömästi päähän.
Starburn ui tyylillisesti hiukan syvemmissä vesissä, tarjoillen kuitenkin myös paljon samoja elementtejä kuin levyn alkupuolikin. Tunnelma on kuitenkin astetta rauhallisempi ja leijailevampi. Kertosäe on jälleen tappoa, vaikka kuulostaakin hyvin samanlaiselta kuin alunkin kappaleissa, kuitenkin niin, että kuulijalle tulee mieleen vahva yhtenäisyys toiston sijaan. Laulumelodiat ovat kappaleessa muutenkin täynnä koukkuja. Owls painottaa aavistuksen enemmän rytmipohjaisuuteen ja raskauteen kuin edeltäjänsä, tuoden mukaan kuitenkin myös tiettyä mystisyyttä ja hiljaisempaa yleisnyanssia, melodisuudesta tinkimättä. Selkeästi levyn musiikillinen tarina etenee, punaisen langan pysyessä kuitenkin koko ajan vahvana ja selkeänä.
Your Mind Is A Helpless Dreamer ei tuo tyyliin mitään uutta ja mullistavaa, mutta jatkaa Starburnin viitoittamalla tiellä laadusta tinkimättä. Ehkä kuitenkin jos levyltä pitäisi jokin väliteos/täytekappale valita, niin se olisi tämä. Kyseessä on kuitenkin loistava biisi, joten täytebiisiksi sitä on siksi vaikea rankata. Lopun elektromausteista plussaa, vaikka ovatkin jäädä vähän liikaa pinnalliseksi kuriositeetiksi. Emily on ensimmäinen oikeasti pakasta erottuva kappale, sen edustaessa melko puhdasveristä slovaria. Kappale on utuinen ja tuo omalla tavallaan mieleen Massive Attack -yhtyeen erinomaisen Mezzanine -levyn trip hopille kumartavine rytmityksineen, mikä on tietenkin vain plussaa. Mukava rauhoittelu levyn keskellä.
Gutter Moon maalailee myös sekä raskaita riffejä että tunnelmallisia melodioita, ja tässä kappaleessa elekrovaikutteet istuvat luonnollisemmin ja mielenkiintoisemmin musiikkiin, kuin aiemmin levyllä. Vahvaa tunteenpaloa alusta loppuun. A Stare Without Eyes palauttaa levyn jälleen energisemmälle ja nykivämmälle linjalle, eikä kappaleen groovea voi olla ihailematta. Välillä kappale tuo mieleen jopa Nu-metal aallon ja etenkin Kornin pomppivalla bassollaan, mutta ainut ero Korniin on siinä, että Vola tekee sen tyylillä, satunaisesti ja viemättä sillä liikaa huomiota. Bändi kuulostaa edelleen täysin itseltään. Kertosäe on, jälleen kerran, kerrassaan upea.
Feed The Creatures yhdistelee maukkaasti seesteistä ja ilmavaa elektrobiittifiilistelyä, tuttua nykivää riffimuuria ja melodisen tarttuvia lauluosuuksia. Kappale on tunnelmallisesti levyn outolintu (mikä nyt terminä sopisi koko levyyn, mutta näin paremman sanan puutteessa) ja selkeästi mietteliäin fiilikseltään. Levyn päättävä nimikkobiisi Inmazes lähtee alun hämäryyden jälkeen rullaamaan samaan aikaan kepeästi ja raskaasti, kappaleen luodessa Devin Townsendmaisia tunnelmia mahtipontisuudessaan. Selkeästi levyn pisin kappale on suureleisyytensä ja lopullisuutensa ansiosta täydellinen valinta päätöskappaleeksi ja viimeistään tämän kappaleen aikana kuulija ymmärtää, että Inmazes -levyä on todellakin tehty kokonaisuus mielessä, irrallisten kappaleiden säveltämisen sijaan.
Inmazes on, edelleen, hämmentävä levy. Kappaleita on hyvin vaikea kuvailla toistamatta itseään, sillä lopulta lähes kaikki albumin biisit ovat enemmän tai vähemmän toistensa kaksosia. Jokaisella kappaleella on kuitenkin omanlaistaan särmää, ja yhdessä ne luovat erittäin vahvan kokonaisuuden, joka rikkoo perinteiset genrerajat, säilyttäen kuitenkin ajatuksensa ja punaisen lankansa vakuuttavasti koko ajan. Volan musiikissa yhdistyy todella luontevasti juuri Meshuggahin kaltainen raskas, rytmikäs riffittely ja päätä huimaava, jopa poppimaisen kevyt melodiataju (niin soittimissa kuin laulussa). Tähän vielä mausteeksi ripaus elektroa ja Opethia/Devinismiä, niin kokonaisuus on valmis. Vaikka progevaikutteet ovat selvästi kuultavissa, niin Vola etenee koko ajan musiikki edellä, eikä missään vaiheessa sorruta minkäänlaisiin ylilyönteihin. Kokonaisuus on raikkaan ilmava ja piristävän omaperäinen, vaikka sopassa hyödynnetäänkin olemassa olevia musiikillisia aineksia. Vola saa aikaan kuitenkin vanhoista keinoista jotain uutta ja tekee debyytillään sen, mistä monet bändit vain unelmoivat: he ovat löytäneet oman soundin. Vieköön tämä heidät vielä uralaan pitkälle.
Arvosana: 8,8/10
Nykyään taitaa olla open world pelejä enemmän kuin vähemmän. Noh, jos ne toimii niin mikäs siinä.
Middle Earth: Shadow of Mordor
The Lord of the Rings on teoksena kiistatta modernin fantasiakirjallisuuden kivijalka ja raamattu, josta lukuisat fantasiatarinat ja jopa bändit ovat enemmän tai vähemmän ottaneet vaikutteita. Uuteen loistoon tarina ponnahti 2000-luvun alussa, kun Peter Jackson toi tarinan valkokankaalle kolmen massiivisen elokuvan voimin. Elokuvat ovat kieltämättä olleet suurmenestys, vaikka laadullisesti oikeastaan vain ensimmäinen osa, The Fellowship of the Ring yltää loistavalle tasolle. Keskimaan huumaa on eletty myös 2010-luvulla, kun Jackson toi Sormusten herraa ennakoineen Hobitti-tarinan trilogian muotoon, mutta valitettavasti tämä sarja ei yltänyt aikaisemman tarinan tasolle, vaikka An Unexpected Journey ja Desolation of Smaug varsin onnistuneita elokuvia omasta mielestäni ovatkin. LotR aiheisia pelejä on julkaistu viimeisen 15 vuoden aikana myös melko paljon, mutta en muista yhtään peliä, mikä kertoisi omaa tarinaansa Tolkienin loresta. The Shadow of Mordor edustaa tätä kastia, pelin tarinan sijoittuessa ajallisesti Hobittien ja LotR seikkailujen väliseen aikaan. Talion niminen ranger kokee karmean kohtalon Black Gatella, kun hänen perheensä ja hänet surmataan Sauronin korkea-arvoisen upseerin, The Black Handin, toimesta. Talion jää kuitenkin mystisesti eloon tuonpuoleisen ja elävien välimaastoon yhdessä Celebrimbor nimisen haltian sielun kanssa ja heistä tulee yksi ja sama olento. Kostoretken ainekset ovat valmiit, kun Talion lähtee armottomalle ristiretkelle tuhotakseen Black Handin, mutta tietenkin tarinaan liittyy paljon enemmän, mitä aluksi annetaan ymmärtää.
Shadow of Mordor on puhdasverinen seikkailu- ja fantasiapeli, joka sijoittuu open world tyylisesti Mordorin lähialueille. Maailma on visuaalisesti tyylikäs ja LotR elokuville melko uskollinen. Peli sijoittuukin kahteen eri open-world alueeseen, karumpaan Black Gaten lähiympäristöön Uduniin sekä vehreämpään ja eksoottisempaan Nurniin. Päätehtävien seuraaminen on pelissä poikkeuksellisen helppoa, sillä valikosta näkyy koko ajan oma edistyminen 20 vaiheisella pääjuonella. Tämä on hieno ominaisuus, sillä pelaaja pystyy rytmittämään selkeämmin omaa etenemistään suhteessä sivutehtävien suorittamiseen, mitkä antavat pelaajalle useiksi tunneiksi puuhasteltavaa. Sivutehtävät jakautuvat hyvin pitkälti artifaktien löytämistehtäviin, aseiden kehittämistehtäviin, orjien vapauttamistehtäviin ja örkkikapteenien tappamistehtäviin. Tehtävistä riippuen pelaaja joutuu hyödyntämään joko oveluuttaan stealth etenemisellä, voimaansa taistelemalla tai vaikka taikavoimiaan ottamalla vihollissotilaita haltuun. Eri tyyliset lähestymistavat ovat hyvin olennainen osa peliä, sillä sinänsä koukuttava taistelumekanismi kävisi muuten todella puuduttavaksi nopeasti, mitä se nytkin jo tekee. Taistelusysteemi on kopioitu lähes suoraan Batmanin Arkham peleistä (koska Warner Bros), mikä on ratkaisuna hyvä ja huono: mekanismi on intensiivinen ja koukuttava, mutta hack n’ slash tyylistään johtuen pitemmän päälle yksitoikkoinen ja puuduttava. Varsinkin, kun taisteluita Shadow of Mordorissa on enemmän kuin tarpeeksi tarjolla joka nurkan takana. Tämän lisäksi SoM edustaa samaa ikävää pelien nykytrendiä, missä peli ohjaa pelaajaa taisteluissa kädestä pitäen esittämällä mitä nappia pitää painaa seuraavaksi, mikä syö mielekkyyttä ja luovuutta pelaajalta melko tehokkaasti.
Sivutehtävät ovat pelattavuudeltaan oikein mukavia ja hauskoja, mutta loppujen lopuksi nämä ovat niiden ainut hyvä puoli. Tarinallisesti tehtävät ovat höyhenenkevyitä ja niissä toistuu jatkuvasti samat kaavat, minkä seurauksena peli alkaa toistamaan itseään näitä suorittaessa hyvin nopeasti. Mutta mikäli pitää mukavan haastavasta pikku näpräämisestä ja hahmon kehittämisestä, niin niitä suorittaa kyllä mielellään. Itse pääjuoni uppoutuu mukavasti Tolkienin maailmaan, ottamalla tarinaan mukaan useita merkittäviä LotR hahmoja, mutta myös uusia muita mielenkiintoisia hahmoja, kuten haltia-aave Celebrimbor, kääpiö Torvin sekä tietysti päähenkilö Talion. Celebrimborin jäyhä, armoton luonne ja suunnattomat voimat tekevät hänestä yhdessä metsästäjä Talionin kanssa pelätyn hahmon örkkien keskuudessa, mutta päähenkilökaksikosta tekee mielenkiintoisen heidän kummallinen yhteinen kohtalonsa ja erilaiset persoonallisuudet, joista löytyy lopulta kuitenkin paljon samojakin arvoja. Talionin ja Torvin metsästyssessiot ovat myös pääjuonessa oikein mukavaa seurattavaa, joten hahmot sinänsä ovat pienestä lukumäärästään huolimatta oikein toimivia. Poislukien pääpahis Black Hand, joka on vain stereotyyppinen pahis. Lisäksi lopullinen taistelu häntä vastaan oli laimeudessaan melkoinen antikliimaksi.
Pelattavuudeltaan Shadow of Mordor on jouhevaa ja vaivatonta. Bugeja ei juurikaan tullut vastaan ja liikkuminen Talionilla on helppoa ja vaivatonta, vaikka välillä hahmo hyppii ja pomppii vähän liiankin sulavasti. Taistelutilanteissa ohjattavuudessa tulee usein ongelmia esiin, varsinkin jos vihollisia on useampia ympärillä; tietyille vihollisille tarkoitetut iskut saattavat intensiivisessä mähinässä mennä täysin vääriin paikkoihin. Muutoin taistelut ovat visuaalisesti oikein näyttäviä ja graafisesti tyylikkäitä, mutta intensiivisyydestään johtuen pelaajan kannattaa tauottaa pelisessioita tietyin väliajoin, sillä keskittymistä vaativa pelaaminen on myrkkyä silmille. T: yöllä massiiviseen pääkipuun herännyt geimeri. Hahmonkehityksen rajoitukset ja muutamaan taktiseen tyyliin panostava systeemi aiheuttavat pelattavuudessa kuitenkin sen, ettei pelaajalla ole loppujen lopuksi ihan hirvittävän paljon mahdollisuuksia vaikuttaa hahmon vahvuuksiin ja heikkouksiin. Talionin voimat ovat mitä ovat, eikä esim. Skyrimin kaltaista tarkkaa voimien keskittämistä ja kehittämistä ole pelissä mahdollisuus tehdä, mikä on sääli.
Shadow of Mordor on hauska open-world fantasiaseikkailu, joka on uskollinen Tolkienin lorelle ja Peter Jacksonin elokuvaversioille LotR:sta. Juoni on pelissä ihan hyvä ja pelattavuus vaivattoman hauskaa, mutta suppeahkot hahmon kehittämismahdollisuudet, apaattinen antagonisti ja itseään toistavat tehtävät laskevat pelin arvoa valitettavalla tavalla. Shadow of Mordor on kuitenkin LotR faneille ja fantasiapelien ystäville hyvä hankinta, jonka parissa kuluu useampi kymmenen tuntia oikein rattoisasti. Erityisen suositeltava peli on, mikäli pitää Arkham pelien taistelusysteemistä, sillä Shadow of Mordorin mekanismi on lähes identtinen niihin verrattuna. Ainoa ero on se, että nyrkkien ja tyrmäysten sijaan käytössä on teräaseet ja lopputuloksena katkottuja päitä. Tolkienin universumi on kuitenkin erittäin laaja ja kiehtova, joten jatkossa toivoisi näkevän enemmänki loreen sijoittuvia pelejä, kenties jopa Morgothin aikakauteen tai johonkin muuhun ajanjaksoon/paikkaan, joka ei suoranaisesti liity LotR tarinan ympärille. Jäädään odottelemaan.
Arvosana: 7,6/10
Potter arvosteluiden viimeisen osan vuoro. Spoilereita luvassa, joten jos et ole kirjaa lukenut, niin älä lue arvostelua.
Harry Potter And The Cursed Child
”Most of the time, I think you have to make a choice—at a certain point—of the man you want to be. And I will tell you at that time you need a parent or a friend. And if you’ve learnt to hate your parent by then and you have no friends…then you’re all alone. And being alone—that’s so hard.”
– Draco Malfoy
Näytelmäksi päätyneen Harry Potter And the Cursed Child tarinan kirjaversio julkaistiin 2016 vuoden loppupuolella ja kyseessä on luonnollisesti käsikirjoitusmuotoinen, vuorosanapohjainen teos. Kirjan tyyli aiheutti alkuun hiukan tottumista, sillä en tämän kaltaisia kirjoja ole ennen lukenut. Nopeasti tyyliin pääsi kuitenkin käsiksi ja hyvänä ominaisuutena tässä on ehdottomasti se, että lukeminen on normaaliin kirjaan verrattuna huomattavasti nopeampaa. Haittapuolena on taas se, että teksti on hyvin suoraviivaista, eikä anna juurikaan kirjailijalle mahdollisuuksia käyttää vapaasti omaa tekstityyliään kuvailemisen ja tarinankerronnan osalta. Tämä näkyy myös tässä kirjassa, sillä tunnelma ei yllä ollenkaan alkuperäisten Harry Potter kirjojen tasolle, mihin vaikuttaa luultavasti myös se, että Rowlingin rooli on ollut ainoastaan tarinan yhtenä suunnittelijana, tekstin ollessa Jack Thornen käsialaa. Tämä ei ole kuitenkaan kirjan ainoita ongelmia.
Tarina alkaa 19 vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen, jolloin Potterin lapsi Albus on lähdössä ensimmäistä kertaa velhokouluun. Hänet kuitenkin valitaan Luihuisen tupaan ja hän ystävystyy Draco Malfoyn pojan Scorpius Malfoyn kanssa, ja heistä tulee samantien erottamaton kaksikko. Albus ei pidä kuitenkaan koulunkäynnistä juurikaan, eikä hän oikein kunnolla pääse kiintymään Tylypahkaan missään vaiheessa, minkä lisäksi hän on jatkuvissa erimielisyyksissä ja riidoissa isänsä Harryn kanssa. Lopulta Albus ja Scorpius aloittavat kunnon hölmöilyn, kun he yrittävät ajankääntäjällä palata menneisyyteen pelastaakseen Cedric Diggoryn hengen, mutta tämän seurauksena tulevaisuus muuttuu pariinkin otteeseen hyvin dramaattisesti ja koko maailma on vaarassa ajautua kaaokseen.
Kirjan tarina on J.K Rowlingin taikamaailman tyylistä ja se käsittelee samoja teemoja kuin alkuperäinenkin saaga. Tarina tuntuu kuitenkin ratsastavan hiukan liikaa alkuperäisen saagan maneereilla ja omalla tavallaan jopa vesittää alkuperäisen tarinan hahmoja ja juonta. Tähän vaikuttaa suurelta osin kirjan juonenkulkuun vahvasti vaikuttava ajankääntäjä, jonka avulla Albus ja Scorpius palaavat Kolmivelho turnauksen tapahtumiin ja muuttavat siten ajan kulkua. Sinällään idea on ihan hyvä, mutta aikahyppely on tarinallisesti aina hyvin sekavaa parhaimmillaankin, koska siinä ei ole mitään järkeä. Azkabanin vanki kirjassa ajalla kikkailu vielä toimii, koska se on niin hienovaraista, mutta tässä kirjassa teema lähtee rönsyilemään täysin päättömästi, mikä pilaa monella tapaa alkuperäisen tarinan tapahtumia.
Tämän lisäksi kirjan pääpahikseksi nousevan Delphin paljastuminen Voldemortin ja Bellatrixin lapseksi on toki yllättävä juonenkäänne, mutta tarkemmin ajateltuna täysin hahmojen karaktäärien vastaista. Yllätysmomentti jää lopulta koko idean typeryyden varjoon; ei ole millään tavalla Voldemortin tai Bellatrixin tyylistä olla millään tavalla kiinnostunut lapsen tekemisestä. Kenties Bellatrixista huokuu jonkinasteinen eroottinen lataus Voldemortia kohtaan, mutta ainakaan Voldemortilla ei esiinny kirjoissa missään vaiheessa minkäänlaisia intressejä jatkaa sukuaan tai olla seksuaalisesti aktiivinen. Hänen suurin tavoitteensa on itse elää ikuisesti ja hallita, ja siihen suunnitelmaan valtakunnan perijät ja suvun jatkaminen eivät sovi millään tavalla. Delphin hahmo jää itsessäänkin lopulta melko vaisuksi ja tuntuu, että hänen tarkoitus on olla vain jokin Voldemortin uudelleen lämmitelty versio. Täysin Voldemortista irrallinen pahis, tai vielä parempaa ei pahista ollenkaan, olisi ollut kenties paljon toimivampi ratkaisu tarinan kannalta.
Albus ja Scorpius ovat kirjan parasta antia. Vaikka Harry, Hermione, Ron ja Draco saavat vähintään yhtä paljon tilaa kirjassa, niin heidän hahmoistaan on oikeastaan kaikki jo saatu irti itse saagassa, joten uuden sukupolven velhojen Albuksen ja Scorpiuksen tekemisiä on siksi mielenkiintoisempi seurata. He ovatkin yllättävän kiehtova kaksikko, ehkä juuri sen takia, että he eroavat vanhemmistaan niin totaalisesti; Scorpius on ystävällinen ja jopa arka, kun taas Albus on kiivasluonteinen ja angstinen, jopa epäkohtelias ja välinpitämätön luonteeltaan. Heidän ystävyytensä on kuitenkin hyvin aitoa ja he välittävät aidosti toisistaan ja lopulta myös vanhemmistaan, vaikka heidän tekonsa välillä kertoisivatkin jotain toista. Kaksikko eroaa Harry-Hermione-Ron triosta hyvin paljon ja tämä on Rowlingilta oikea ratkaisu; samankaltaista koulukaveriryhmää olisi täysin turha esitellä. Kunpa hän olisi vain ymmärtänyt olla toistamatta asioita muidenkin hahmojen ja itse tarinan kohdalla.
Harry Potter And The Cursed Child on tavallaan ihan hyvä kirja, mutta se nojaa liikaa alkuperäiseen tarinaan ja hahmoihin, vesittäen aiempien kirjojen tapahtumia ja joidenkin merkittävien hahmojen persoonallisuuksia. Juoni on joiltain osa-alueiltaan laadukas ja hyvä, mutta runsas aikamatkustamisella pelleily on epäuskottavaa ja sekavaa, eikä juoni tämänkään takia nouse kokonaisuutena keskitasoa paremmaksi. Albus ja Scorpius ovat kirjan valopilkut ja he pelastavat olemuksillaan ja tekemisillään paljon kirjan muuten heikohkosta vetovoimasta. Kirjan käsikirjoitustyylin takia se ei saa myöskään luotua sitä omalaatuista tunnelmaa, mikä aiemmissa Potter kirjoissa on niin vahvasti läsnä, koska tarinaa kuljetetaan lähes pelkästään vuorosanojen voimin. Kenties itse näytelmä toimii tarinankerronnan osalta paremmin ja toki siihen muottiin tämä alunperin on tehtykin, mutta tämä ei silti ole perusteltua selittelyä kirjan ostajille, jotka pulittavat teoksesta täyden kirjan hinnan. Omalla tavallaan The Cursed Child on pakkoluenta Potter faneille ja on hienoa päästä jälleen Rowlingin maailmaan, mutta toteutus jää valitettavasti monelta osa-alueelta laimeaksi ja omituiseksi. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut ehkä jopa parempi, jos tämänkaltaista tarinaa ei välttämättä oltaisi edes tehty Potter saagan jatkumoksi. Mutta tällä mennään ja itse näytelmä on varmasti katsomisen arvoinen kokonaisuus. Tarinan olisi toivonut keskittyvän kuitenkin vähän erilaisiin aiheisiin, vaikka samaan Potter maailmaan sijoittuisivatkin.
Arvosana: 6,5/10
Noniin, jatketaan Rowlingin taikamaailmassa. Seuraavana satojen miljoonien ihmisten sydämiin uiskennelleen Harry Potterin tarina kriittisessä valossa.
Harry Potter Saaga (Kirjat 1-7)
”Do not pity the dead, Harry. Pity the living, and above all those who live without love.”
– Albus Dumbledore
Harry Potter on käsite fantasiagenren parissa tänä päivänä, mistä todisteena Harry Potter teemapuistot, studiot, näytelmät, elokuvat ja 450 miljoonaa myytyä kirjaa. J.K Rowlingin luoma taikamaailma on vaikuttanut niin populaarikulttuuriin kuin lukuisiin nuoriinkin järisyttävällä tavalla, mikä on saavutuksena merkittävä. Muistan itse olleeni ala-asteen loppusuoralla, kun tästä kirjasarjasta kuulin. Silloin oli julkaistu neljä ensimmäistä kirjaa ja saagaa lukivat hyvin monet luokkalaiseni, joten luonnollisesti itsekin siitä innostuin tällaisena fantasiahillerinä. Ainakin tuohon aikaan tällä kirjasarjalla oli sellainen vaikutus, että tyypit jotka eivät normaalisti lukeneet mitään, innostuivat lukemisesta ihan uudella tavalla. Itse lukeudun myös näihin. Neljännen kirjan ahmin kolmessa päivässä, mutta tämän jälkeen koko kirjasarja jäi minulta unholaan, sillä kun kolme viimeistä kirjaa lopulta julkaistiin, olin jo vähän unohtanut koko teoksen. Jossain vaiheessa ehkä vuonna 2010 havahduin siihen todellisuuteen, että minulla ei vieläkään ollut mitään hajua siitä, miten tämä sarja edes päättyy. Joten aikuisiällä päätin ostaa nimenomaan kolme viimeistä kirjaa ja lukea ne läpi. Myöhemmin luin sarjan läpi vielä kokonaisuutena, mutta erikoinen on oma suhteeni tässä mielessä ollut tähän sarjaan, kun neljännen ja viidennen kirjan lukemisen väliin mahtui murrosikä ja 10 vuotta.
Nojoo, ettei ajauduta liikaa sivuraiteille, niin palataanpa itse kirjoihin. Näin suositun saagan kohdalla on ihan relevanttia kysyä, että mitkä asiat tästä ovat lopulta tehneet niin suositun? Vastauksia löytyy monia ja monilla on varmasti omat käsityksensä niistä, mutta itse sanoisin, että kolme selkeästi merkittävää asiaa ovat menestyksen takana: 1) Harry Potterin maailma on äärimmäisen mielikuvitusrikas ja taianomainen, 2) se onnistuu viihdyttämään kaikenikäisiä lukijoita ja 3) tarina on yksinkertaisesti hyvin koukuttava, helppolukuinen ja mielenkiintoinen.
Harry Potterin maailmassa taikuus ja sen ilmeneminen on toteutettu äärimmäisen klassisesti, jopa kliseitä hyödyntäen, mutta kuitenkin hyvin tyylikkäästi ja uniikilla tavalla. Salaiset velhoyhteisöt kouluttavat omissa kouluissaan noitia ja velhoja, ja kaikkea hallinnoi oma salainen velhoministeriö, mistä normaalit ihmiset eivät ole millään tavalla tietoisia. Kukapa ei haluaisi salaa olla osa moista yhteiskuntaa? Saagassa taikuus on todella vahvasti läsnä kaikessa ja mikä parasta, Rowling ei edes yritä keksiä mitään näppäriä selityksiä taikuudelle ja taikamaailman ihmeille. Taikuus on vain olemassa ja sitä on runsaasti. Liian monet fantasiatarinat kaatuvat siihen, että ne yrittävät väkisin järkeistää taikuutta perustelemalla sen olemassaoloa jotenkin rationaalisesti. Juuri tämä selittelyn poissaolo tekee Potter sarjan fantasiasta niin taianomaista, yhdessä sen kanssa, että maailman taikuus on todella rikasta ja mielikuvitusta kutkuttavaa. Rowling on osannut luoda jopa niinkin kliseisistä asioista kuin taikasauvoista ei pelkästään uskottavia, vaan myös tarinan kannalta erittäin olennaisia objekteja.
Toisena onnistuneena elementtinä kirjasarjassa pureudutaan hyvin tehokkaasti sekä kouluikäisen lapsen ja nuoren sielunmaisemaan että siihen, millaista on kasvaa noista olosuhteista vastuulliseksi aikuiseksi. Rowling käsittelee kouluelämää ja ihmisen kasvua erittäin realistisesti; millaista on olla syrjitty ja koulukiusattu, millaisia ovat kouluissa luodut ystävyyssuhteet ja miten merkittäviä ne ovat, miten ahdistavaa ja upeaa erilaisuus voi olla, miten paljon koulumaailman vaatimukset stressaavat nuoria, miten sekavaa elämä voi olla kun nuoren seksuaalisuus heräilee kehossa ja ihmissuhteet alkavat kiinnostaa täysin eri tavalla, ym ym. Tämän lisäksi kirjasarja käsittelee hyvin vahvasti sitä, mitä tarkoittaa kun ihminen kasvaa aikuiseksi, miten lisääntyvien vapauksien lisäksi ihminen joutuu painimaan myös kasvavan vastuun ja itsenäisyyden kanssa. Luonnollisesti myös Harryn kasvaessa kirja kirjalta tarinan tyyli etenee sen mukana, ensimmäisten kirjojen ollessa tyylipuhtaita nuorten/lasten kirjoja, mutta viimeisten ollessa jo tunnelmaltaan hyvin aikuismaisempia ja synkempiä. Kirjojen tekstin tyyli pysyy loppupäässäkin tarinaa kuitenkin lapsille ja nuorille soveliaana, mikä leimaa ne kokonaisuutena nuorten kirjallisuudeksi. Tämä on toki hyvä asia, sillä olisi omituista, jos yhtäkkiä tarinassa alettaisiin kertoa asioita paljon graafisemmin ja tuomalla tällä tyylillä esim. aikuisten kirjallisuudessa paljon käytetyt seksi- ja väkivaltateemat mukaan vain sen takia, että kirjoja haluttaisiin suunnata aikuisille. Omalla tyylillään Rowling on onnistunut luomaan tarinan, joka koukuttaa niin lapset, nuoret ja aikuiset, mikä on saavutuksena vähintäänkin upea suoritus.
Kolmas selkeä ja hyvin olennainen vetovoima kirjasarjassa on tietenkin sen tarina. Koko kirjasarja on täynnä mysteereitä ja vastaamattomia kysymyksiä, joihin saadaan selkeyttä tasaisin sitä mukaa, kun tarina etenee. Tarinassa on mukana paljon todellisia yllätyksiä ja juonenkäänteitä, mihin löytyy hienovaraisia viitteitä sieltä sun täältä, mutta joiden merkitystä ei huomaa kuin vasta silloin, kun juonipaljastukset ilmenevät. Tämä lisää sarjan jälleenlukuarvoa mukavasti. Tämän lisäksi Rowling onnistuu pitämään jännitystä yllä mukavasti kirja toisensa perään, vaikka välillä ratkaisut ja tapahtumat lipsahtavatkin vähän naiiviuden puolelle. Tarinan hahmot ovat luonnollisesti koko kirjasarjan suola ja mielenkiintoisia hahmoja saagasta löytyy lukuisia. Kenties kiehtovimmat persoonat ovat Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore ja sarjan antagonisti Voldemort, joita pidetään vuorotellen maailman kaikkien aikojen mahtavimpina velhoina. Ja vaikka suoranaisesti missään vaiheessa ei kerrota kumpi heistä todella on voimakkaampi, niin vastaus löytyy rivien välistä: hahmojen kaksintaistelu viidennessä kirjassa päättyy tasapeliin, vaikka Dumbledorella on selkeästi voimakkaampi taikasauva hallussaan. Joten kyllä, Voldemort on puhtaasti taikavoimiltaan voimakkaampi velho. Mahtavuutta voidaan tosin mitata monella muullakin tavalla, ja Voldemort jää hyvin monessa asiassa täysin Dumbledoren varjoon.
Voldemort on antagonistina myös oikeasti mielenkiintoinen hahmo, pääasiassa sen takia, että hänen menneisyytensä on niin vahvasti hämärän peitossa. Hän on klassinen sosiopaatti ja narsisti, joka ei kykene käsittelemään tai ymmärtämään tunteita, mikä tekee hänestä voimiensa ja vallanjanonsa takia äärimmäisen vaarallisen velhon. Määrätietoisuudestaan ja häikäilemättömyydestään huolimatta nämä samat ominaisuudet ovat kuitenkin myös hänen heikkouksiaan. Koko kirjasarjan ajan lukija janoaa saada tietoa siitä, miten hänestä tuli tämänkaltainen ja mitä kaikkea hän on menneisyydessä tehnyt. Tämän takia nautin erityisesti sarjan kuudennesta kirjasta, sillä siinä palataan tasaisin väliajoin Voldemortin menneisyyteen ja avataan hänen hahmoaan ympäröivää mysteeriä. Kaikkea ei kuitenkaan paljasteta, mikä jättää mielenkiintoista mystisyyttä hahmoon. Voldemort on ehdottomasti yksi parhaista fantasiapahiksista, joihin olen kirjoissa törmännyt myös sen takia, että hänessä on vahvoja viitteitä todellisen historian hirmuhallitsijoihin ja tyranneihin, mikä tekee hahmosta omalla tavallaan hyvin todentuntuisen ja uskottavan.
Jos jokin teema hallitsee Harry Potter kirjasarjaa kaiken aikaa, niin se on ehdottomasti rakkaus ja sen merkitys. Rowling korostaa koko ajan rakkauden voimaa suorasti ja epäsuorasti, aivan kuin hän haluaisi levittää propagandaa ja julistaa sen ilosanomaa. Viesti on selkeä: ilman rakkautta ei elämällä ole merkitystä, ilman sitä kulkee varjojen seassa, ilman sitä olet yksin ja voimaton. Teema ilmenee monina muotoina, kuten ystävyytenä, romanssina tai vanhemmuutena, mutta sitä käsitellään myös sen poissaolon vaikutuksilla; rakkaus on suurin voimavara, mikä Voldemortilta puuttuu ja juuri se koituu hänen akileen kantapääksi. Harry Potter saaga onnistuu tämän teeman vuoksi olemaan viihdearvonsa lisäksi myös opettavainen ja ajatuksia herättävä, mikä on laadukkaan tarinankerronnan yksi perusvaatimuksista. Viihteen tulee aina olla myös jotain syvällisempää kuin viihdettä, muuten se jää aina hyvin pintapuoliseksi ja merkityksettömäksi ajanhaaskaukseksi. Harry Potter kirjat ovat myös siksi oikein hyvää luettavaa, mutta ennenkaikkea se on noussut niin suureen suosioon kolmen aikaisemmin käsittelemäni syyn ansiosta. Kokonaisuus on taianomainen, mielikuvitusrikas, opettavainen, tunteisiin vetoava sekä viihdyttävä, ja uskon palaavani tämän kirjasarjan pariin jatkossakin tasaisin väliajoin. Se jos jokin on merkki laadusta.
Arvosanat:
Harry Potter and the Philosopher’s Stone: 7,8/10
Harry Potter and the Chamber of Secrets: 7,9/10
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban: 8,0/10
Harry Potter and the Goblet of Fire: 8,5/10
Harry Potter and the Order of the Phoenix: 8,9/10
Harry Potter and the Half-Blood Prince: 9,3/10
Harry Potter and the Deathly Hallows: 9,2/10
Kokonaisarvosana: 8,7/10
Nyt kun Harry Potter on jälleen uuden näytelmän, sitä koskevan kirjan ja elokuvan kautta tapetilla, niin otanpa projektiksi kirjoittaa arvostelut koko hässäkästä. Eli kolme erillistä arvostelua tiedossa: Fantastic Beasts And Where To Find Them -elokuva, Harry Potter saaga kokonaisuutena, sekä Harry Potter And The Cursed Child -näytelmästä tehty kirja. Etenen arvosteluissa tarinan kronologisessa järjestyksessä, eli uusimmalla David Yatesin ohjaamalla elokuvalla lähdetään liikkeelle.
Fantastic Beasts And Where To Find Them
Ohjaus: David Yates
Kesto: 133 min
Julkaisuvuosi: 2016
J.K Rowlingin luoma taikamaailma on saavuttanut niin valtavan suosion vuosien varrella, että omalla tavallaan voidaan puhua jo fantasiagenren modernista klassikosta, kun käsitellään Harry Potter -kirjasarjaa. On tavallaan hienoa, että kirjasarjan päätyttyä Rowling haluaa vielä palata omaan maagiseen maailmaansa ja luoda faneille jotain uutta katsottavaa ja luettavaa, ja vuonna 2016 kävi juuri näin, kun hän kirjoitti näytelmän Harry Potter And The Cursed Child, sekä loi yhdessä ohjaaja David Yatesin kanssa tämän Fantastic Beasts And Where To Find Them -elokuvan. Se, miten nämä luomukset ovat sitten onnistuneet on eri asia, kuin myös se, antavatko nämä tarinat lisätukea alkuperäiselle Harry potter saagalle, vai vesittävätkö ne sitä.
Elokuvan tarina sijoittuu 20-luvun lopun New Yorkiin 70 vuotta ennen Harry Potterin tarinan alkua. Amerikan velhoyhteisö yrittää selvittää tuhoa aiheuttavan voimakkaan taikaolennon alkuperää samalla, kun Englantilainen Newt Scamander (Eddie Redmayne) saapuu New Yorkiin salkullinen mitä erilaisempia taikaolentoja mukanaan. Tietenkin eri sattumusten kautta salkun olennoista osa pääsee vapaaksi suurkaupungin melskeeseen, jolloin Newtin on saatava olennot takaisin salkkuun ennenkuin hän joutuu suuriin ongelmiin. Newtin mukaan jahtiin ajautuu sympaattinen jästi Kowalski (Dan Fogler), sekä velhosisarukset Popertina Goldstein (Katharine Waterstein) ja Queenie (Alison Sudol).
Fantastic Beasts And Where To Find Them on pitkälti stand alone elokuva, joka ei liity Harry Potterin maailmaan ja Tylypahkaan juurikaan sen takia, että tapahtumapaikkana toimii USA. Joitain yhtäläisyyksiä elokuvalla kuitenkin on alkuperäiseen tarinaan, sillä se pureutuu ainakin pintapuolisesti pimeyden velho Gellert Grindelwaldin elämään, velhoon, jonka terrori on piinannut Eurooppaa jo jonkin aikaa elokuvan aikakaudella. Toivon mukaan tähän hahmoon ja Albus Dumbledoreen keskitytään runsaasti enemmän vielä tulevassa jatko-osassa, sillä tapahtumat ovat Potterin universumissa hyvin mielenkiintoisia ja fanitkin haluaisivat luultavasti syventymistä tämän kaksikon tekemisiin paljon. Tällä elokuvalla ei päästä vasta kuin pintaraapaisuun tapahtumista ja asiat jäävät vielä hämmentävän sekaviksi ja selittämättömiksi, ja vastauksia olisi kaivannut tässäkin kohtaa asioihin jo enemmän.
Tunnelmaltaan elokuva on Grindelwaldin osioita lukuunottamatta hyvin lämminhenkinen ja hyvänmielinen, eikä se siksi ole raskasta katsottavaa. Päähenkilö näyttelevä Eddie Redmayne on erinomainen valinta ujohkon, kekseliään ja hyväsydämisen Scamanderin rooliin, ja mies tekee roolisuorituksessaan upeaa jälkeä. Hänen ”side-kick”, jästi Kowalski on hahmona vähintään yhtä hellyyttävä ja tämän epätodellisen kaksikon tekemisiä on ilo seurata läpi elokuvan. Heidän mukaansa lyöttäytyvät velhosisarukset Tina ja Queenie täydentävät hahmokaartia myös upeasti ja juuri näiden neljän hahmon ympärille koko elokuvan vetovoima perustuu, USA:n taikaministeriön Graves nimisen velhon (Colin Farrell) ja anti-taikuutta ajavan Mary Loun (Samantha Morton) orpokodin lasten Credence (Ezra Miller) ja Modesty Barebonen (Faith Wood-Blagrove) ollessa myös olennaisia taustahahmoja.
Elokuva on tarinaltaan kaksijakoinen: toinen puoli keskittyy päähenkilönelikon taikaeläinten metsästämiseen ja toinen puoli ministeriön tekemisiin ja orpokodin tapahtumiin. Jossain vaiheessa toki nämä tarinanosat yhdistyvät toisiinsa ja irrallisista hahmoista tulee osa yhtä kokonaisuutta. Tämä on mielenkiintoinen ratkaisu elokuvantekijöiltä ja aiheuttaakin katsojalle lievää sekavuutta ainakin aluksi, sillä kaksi toisistaan irrallista tapahtumaa aiheuttaa sen, ettei katsoja enää tiedä mikä on elokuvan todellinen punainen lanka. Elokuva onnistuu kuitenkin suhteellisen hyvin punomaan juonen kasaan näistä kahdesta elementistä, vaikka lisävastauksia tässä kohden olisikin vielä toivonut ennenkaikkea Credence Barebonen ja Gravesin suhteen. Hahmojen funktio jätetään vielä suhteellisen auki ja selittämättömäksi, minkä takia toivon tulevan jatko-osan pureutuvan heihin selkeästi tätä elokuvaa tehokkaammin.
J.K Rowling ja David Yates ovat luoneet jälleen taianomaisen tarinan, jossa mielikuvituksella ei tunnu olevan mitään rajoja. Taikaolennot ovat upean näköisiä ja kerrassaan hulvattomia, ja ne viihdyttävät varmasti sekä aikuisia että lapsia. Elokuva tuo myös mukavasti esille erilaista velhokulttuuria ja siksi USA tapahtumapaikaksi on tarinan osalta oikein hyvä ratkaisu. Ohjaustyö ja käsikirjoitus ovat myös laadukkaasti toteutettuja, vaikka mitään tajunnanräjäyttävää ei kummankaan osalta nähdä. Tarina kulkee omia uomiaan ja Rowlingin hyvä käsikirjoitus tekee siitä mielekkään ja helpon seurata, mutta tiettyä sähäkkyyttä ja Potter universumiin syvemmin perehtymistä olisin jäänyt vielä kaipaamaan. Tätäkin näemme luultavasti ja toivottavasti enemmän vielä tulevassa jatko-osassa. Fantastic Beasts And Where To Find Them on kuitenkin oikein mukiinmenevä aloituselokuva sarjalle, josta toivottavasti nähdään vielä useampikin kuin yksi jatko-osa, ja jonka toivon lopulta kulminoituvan Albus Dumbledoren ja Gellert Grindelwaldin legendaariseen kaksintaisteluun ja siitä alkavaan rauhanaikaan. Aika näyttää.
”My philosophy is if you worry, you suffer twice.”
– Newt Scamander
Arvosana: 7,5/10
Noniin, annoinpa mahdollisuuden muutaman vuoden tauon jälkeen uudelle FF pelille.
Final Fantasy XV
Final Fantasy pelisarja on itselleni kenties merkittävin yksittäinen pelisarja, mitä olen koskaan pelannut. Erityisesti sarjan pelit VII-X ovat kerrassaan upeita klassikoita, joihin liittyy paljon hienoja muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Valitettavasti PS2:lle julkaistu FF XII oli itselleni niin valtava pettymys erinomaisen X:n jälkeen (XI kun oli nettipeli, joita en harrasta), että kiinnostus uusia FF pelejä kohtaan lopahti täysin. Tasaisin väliajoin on tullut klassisiin FF peleihin palattua, mutta olen jo pitkään pitänyt pelisarjan nykysuuntaa menetettynä tapauksena. Nyt kuitenkin 15 vuotta FF X:n julkaisun jälkeen olin jälleen hiukan optimistisempi pelisarjan suhteen ja päätin antaa mahdollisuuden uudelle XV:lle, joka palauttaa pelisarjan jälleen nettipelaamisesta tarinavetoisen yksilöpelaamisen maailmaan. Odotukset olivat toiveikkaan skeptiset, ja vaikka parannettavaa pelillä on paljonkin, ei sitä kuitenkaan missään nimessä voi pitää pettymyksenä.
Tarina sijoittuu Eos nimiseen maailmaan, joka on tyyliltään erikoinen yhdistelmä taianomaisuutta ja reaalimaailman kulttuureja. Maailma on täynnä mitä ihmeellisempiä olentoja ja taikavoimia, mutta rakennelmat ovat kuin suoraan nykyaikaisesta länsimaisesta kaupunkikulttuurista; tienvarsilta löytää bensa-asemia ja kahviloita, ja kaupunkien kadut ovat täynnä betonilähiöitä, toreja, hotelleja, ym. Modernin realistismin ja fantasiamaailman yhdistäminen on sinällään uutta ja tuoretta lähestymistä Square-Enixiltä, sillä lähes jokainen FF peli on aiemmin sijoittunut joko scifi-fantasia maailmaan, tai keskiaikaiseen fantasiamaailmaan. Vaikka lähestyminen on uniikki tyyliltään, ei lopputulos kuitenkaan ole kovinkaan mielikuvituksellinen; maailmasta puuttuu tietty maagisuus ja vetovoima, mitä esimerkiksi FF IX ja X peleissä on runsaasti. Kenties realistinen autoilu, bensa-asemat ym. elementit ovat yksinkertaisesti liian arkisia asioita, eikä niitä siksi pelaaja pidä kovinkaan mielenkiintoisina. Fantasiatyylin yksi suurimmista pointeista on kuitenkin viedä pelaaja/katsoja pois todellisuudesta johonkin aivan muualle, ja tässä kohden nämä asiat muistuttavat liikaa todellista maailmaa.
Pelissä liikutaan kolmessa eri alueessa: Lucis Kuningaskunnan laajoilla open-world alueilla, Altissian vesistökaupungissa sekä Zegnautusin megalinnoituksessa. Peli onkin alueidensa ansiosta melko erityinen tapaus, sillä pelin tarinan ensimmäinen puolisko keskittyy open-world alueella rymyämiseen ja jälkimmäinen puolisko taas lineaariseen FF-tyylin putkijuoksuun. Tämän kaltainen lähestyminen on melko epätavallista ja tekee myös tästä pelistä erikoisen FF pelin; jokaisessa FF pelissä tarina kulkee lineaarisesti loppua kohden, mutta lopussa tai hyvin lähellä loppua pelaajalla on mahdollisuus liikkua vapaasti maailmaa tutkien. FF XV etenee juuri päinvastoin, open-world maailmaa voi alussa tutkia mielinmäärin tehden sivutehtäviä, mutta loppupuoliskossa edetään hyvin suoraviivaisesti kohti loppua. Toki pelissä on se hyvä elementti, että levähdyspaikoilla pelaaja pystyy aina palaamaan menneisyyteen takaisin open-world aikaan ja suorittamaan takautuvasti tehtäviä. Tämä on erittäin hyvä lisä ja mahdollistaa pelaajalle mieluisen rytmityksen pelin etenemisen suhteen.
Tarina itsessään ei ole ehkä pelin parhaita puolia, vaikka ihan kelvollinen onkin. Päähenkilö Noctis on tuleva Luciksen kuningas, mutta iso paha Imperiumi valtaa hänen kotikaupunkinsa ja anastaa valtaistuimen. Noctis ja hänen ystävänsä/vartijansa Gladious, Prompto ja Ignis lähtevät täten ristiretkelle kuningaskunnan itsenäisyden pelastamiseksi. Tarina ei sisällä mitään hirvittävän suuria yllätyksiä paria poikkeusta lukuunottamatta, mutta se onnistuu kuitenkin viemään juonen hiukan erilaiseen suuntaan, mihin alkuasetelmat kenties antavat olettaa. Tämä ei ole välttämättä hyvä asia, sillä moni asia lässähtää omituisesti kasaan matkan varrella; Imperiumin rooli kuihtuu alun jälkeen mitättömäksi ja se tavallaan unohdetaan hiljalleen kokonaan, ja tietyt hahmot kohtaavat myös saman kohtalon. Monella hahmolla on alussa paljon potentiaalia nousta mielenkiintoiseksi ja merkittäväksi tekijäksi pelissä, mutta järjestään jokaisen kohdalla toteutuksessa myös epäonnistutaan. Jopa pääantagonisti jää loppujen lopuksi hiukan vaisuksi; lopun häämöttäessä pelaaja odottaa mielenkiinnolla miten juoni kehittyy, mutta lopulta kaikki onkin latteaa ja yllätyksetöntä. ”Tässäkö tämä oli?” oli ainakin ensimmäinen kysymykseni tarinan osalta, kun lopputekstit tulivat ruutuun. Ylipäätään tarinankerronnassa tuntuu olevan liikaa yrittämistä. Dramaattisuutta ja mahtipontisuutta yritetään viljellä tuon tuosta, mutta lopulta toteutus menee ylidramatisoinnin puolelle, eikä pelaaja saa hahmoihin ja tilanteisiin luotua kunnon tunnesidettä.
Pelattavuudeltaan FF XV on kuitenkin oikein mainio peli ja tämä onkin yksi pelin suurimpia vahvuuksia. Sivutehtäviä on paljon ja tiettyyn pisteeseen asti niiden takominen ja hahmojen grindaaminen on oikein hauskaa puuhaa. Pääjuonen lomassa pelaaja pääsee etsimään uusia paikkoja ja tekemään muita tehtäviä mielin määrin. Taistelut ovat intensiivisiä ja suhteellisen helposti opittavia, ja melko pitkälle myös koukuttavia ja hauskoja. Myös täysi siirtyminen reaaliaikaiseen taistelumuotoon on hyvä, sillä ainakin FF XII:n semi vuoropohjainen/semi reaaliaikainen mekanismi oli ihan kammottavaa. Hahmon voimien kehittäminen on jälleen yksi suurimpia motivaattoreita pelissä ja sitä löytää useasti itsensä vain suorittamasta tehtäviä ja keräämässä EXP:tä ja AP:ta tuntien lentäessä siivillä. Myös autolla ajaminen open-worldissa vanhoja FF sävellyksiä kunnellen, tai Chocobolla ratsastaminen ovat leppoisaa puuhaa pitkistä välimatkoista huolimatta.
Hauskuudestaan ja koukuttavuudestaan huolimatta pelattavuudessa ja hahmonkehityksessä on kuitenkin myös ongelmia. Itse taistelumekaaniikka on visuaalisesta näyttävyydestään ja intensiivisyydestään huolimatta kuitenkin loppujen lopuksi hyvin yksitoikkoista hommaa: pystyt hallitsemaan hahmoista vain päähenkilö Noctista, jolla on arsenaalissaan vain muutama liike ja mahdollisuus käyttää yksittäisiä loitsuja, jotka ovat tyylillisesti pelkästään hyökkäykseen tarkoitettuja fire, blizzard ja thunder pohjaisia taikoja. Välillä on mahdollisuus tehdä yhteisliike liittolaisen kanssa, mutta muuten taistelu etenee lähinnä hack n’ slash tyylisellä mättämisellä. Taisteluiden rajoitteisuus poistaa kaikenlaisen taktikoinnin pelistä lähes kokonaan, minkä takia esim. pitemmät taistelut käyvät pelaajalle helposti todella puuduttaviksi.
Hahmonkehityksessä taas on se ongelma, että vaikka pelaajalla on mahdollisuuksia mukavasti valita mitä osa-alueita lähtee kehittämään, niin taitojen saavuttaminen kattavasti on käytännössä mahdotonta. Todella monet yksittäiset ominaisuudet ovat joko 333 tai 555 AP:n (ability point) takana, mikä on ihan älytön määrä. Päälle 60 levelinen oma hahmoni sai koko pelin aikana ehkä yhteensä +/- 1000 AP:ta kasaan, joten kalleimpien taitojen hankkiminen ei tule perusgrindaamisella millään tavalla kuuloonkaan. Tämä on ollut pelin suunnittelijoilta ehkä hiukan yliampuva arviointi siitä, miten paljon pelissä AP pisteitä oikeasti saa kerättyä. Sinällään kyllä pidän pelin tyylistä saavuttaa EXP:t: pelaaja voi kerryttää EXP:tä miten paljon huvittaa, mutta hän saa ne hahmoilleen hyödynnettyä vasta lepäämisen ja statseja boostaavan syömisen yhteydessä.
Magic ja Summon magic ovat kerrankin kauttaaltaan erittäin tehokkaita tuhovälineitä, mikä ei usein FF peleissä ole itsestäänselvää. Taikojen monipuolisuus on toki hyvin rajattua, mutta esimerkiksi quintcastina suoritettu elementtitaika (firaga, blizzaga ja thundaga random järjestyksessä viisi kertaa putkeen) aiheuttaa vastustajasta riippumatta yleensä hyvin merkittäviä määriä damagea. Tämän takia taikojen hyödyntäminen suoraan taistelussa on erittäin kannattavaa ja hauskaa. Summon magicillä on myös jälleen kerran oma roolinsa Final Fantasyssä ja tällä kertaa nämä kutsuttavat olennot eivät ole Aeoneita tai Eidoloneja, vaan puhtaasti Astral rotuisia Jumalia, jotka olivat myös aikojen alussa luomassa maailmaa. Ne ovat hyvin keskeisessä roolissa itse tarinassa, mutta niiden kutsuminen taistelukentälle on myös hyvin olennainen osa taisteluita; todella näyttävät cinematicit ja äärimmäisen tuhovoimaiset damagemäärät tekevät jokaisesta Astralista erittäin tehokkaan aseen. Ainut ongelma näissä on se, että niitä ei pääse vapaasta tahdosta koskaan käyttämään; mahdollisuus Astralin kutsumiseen ilmenee taisteluissa täysin satunnaisesti pelistä riippuen.
Vaikka tässäkin arvostelussa on tullut varmasti sellainen kuva, että peli on vain täynnä epäkohtia ja huonoja asioita, niin Final Fantasy XV on kuitenkin loppujen lopuksi oikein hauska peli, jossa on OK juoni ja mukava tunnelma. Pelissä on paljon epäkohtia ja hyödyntämätöntä/väärin hyödynnettyä potentiaalia, mikä jää kieltämättä harmittamaan, sillä pelistä olisi saanut paljon laadukkaamman paremmalla suunnittelulla ja toteutuksella mm. tarinan, taisteluiden ja hahmojen käytön osalta. Huono peli ei kuitenkaan ole, vaikka se ei klassisten FF pelien tasolle ylläkään tunnelmaltaan ja ominaisuuksiltaan. 80 kulutettua tuntia pelin ääressä olivat kuitenkin pääasiassa koko ajan viihdyttävää pelattavaa allekirjoittaneelle, minkä aikana kyllästymistä ei päässyt iskemään. Tämän takia pystyn suosittelemaan peliä myös vanhojen FF pelien faneille, vaikka klassisten FF pelien loistoon Square-Enix enää tuskin koskaan tulee pääsemään. Mikäli vuoropohjainen taistelumekanismi palautetaan ruotuun tai reaaliaikainen taistelu kehitetään taktisemmaksi, niin meillä saattaa olla vielä toivoa…Sitä odotellessa.
Arvosana: 7,6/10
Olisi tässä muutamakin peli nyt rästissä arvosteltavana, joten koitetaas aktivoitua vähän tälläkin saralla. Tällä kertaa vuorossa Deus Ex sarjan uusin peli Mankind Divided, sekä sitä edeltänyt Human Revolution.
Deus Ex: Human Revolution/Mankind Divided
”I once thought I could save the world. Now look at it.”
Alkuperäinen Deus Ex vuodelta 2000 nauttii suuren klassikkopelin asemaa tänä päivänä, minkä pohjalta 2010-luvun Deus Ex -pelit myös ponnistavat. Originaalista pelistä itselläni ei ole kokemusta, mutta sen verran tiedän, että se ei ole tarinansa osalta suoraan tekemisissä Human Revolutionin (2013) ja Mankind Dividedin (2016) kanssa, jotka ovat oma tarinakokonaisuutensa. Pelit sijoittuvat kuitenkin samaan maailmaan, mutta alkuperäinen Deus Ex sijoittuu kauemmas tulevaisuuteen kuin HR ja MD. Tyylillisesti molemmissa uudemmissa peleissä liikutaan edelleen alkuperäisen pelin tyylissä: tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, first person shooter on pääasiallisesti vallitseva pelattavuuden tyyli ja kyberpunk on edelleen pelien genrenä. Lopulta molemmat pelit ovat kuitenkin selkeästi normaalia FPS rähinää moniulotteisempia, mikä oli myös alkuperäisen Deus Ex:n pääsylippu menestykseen.
Human Revolution sijoittuu lähitulevaisuuteen vuoteen 2027. Maailma on muuttunut yhä teknologisemmaksi vuosikymmenten aikana ja viimeisimpänä läpimurtona on kehitetty teknologia, jolla pystytään kehittämään ihmisten kykyjä ja aisteja robotiikan avulla. Nämä ”parannellut” ihmiset (augmented) ovat osa ihmiskuntaa ja heidän lukumääränsä kulkevat pelin alussa miljoonissa. Alalla näyttää olevan kirkas tulevaisuus, mutta jotkut tahot haluavat käyttää teknologiaa hyväkseen omien tarkoitustensa edistämiseksi. Tämän motiivin edessä inhimillisyys, ihmisoikeudet ja yksilönvapaus ovat lähinnä huonoja vitsejä. Salaliitot ovat kaiken keskiössä ja tapahtumien laajuus tuntuu sitä suuremmalta, mitä enemmän asioita selviää. Lopulta asiat kärjistyvät ja maailma kohtaa mullistuksen, joka tappaa miljoonia ihmisiä ja jakaa ihmiskunnan verisesti normaaleihin ja augmentoituihin ihmisiin. Tämän seurauksena globaali terrorismi kasvaa ja ihmiskunnan tulevaisuus näyttää olevan täynnä sortoa, pelkoa, epäluuloa ja väkivaltaa. Nämä ovat tapahtumia, joista Mankind Divided alkaa.
Kaiken keskiössä on agentti Adam Jensen, joka HR:n alussa joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja hänen kehonsa joudutaan vahvasti augmentoimaan. Hän on eräänlainen superagentti, joka tehtävä on yrittää selvittää salajuonien takana toimivien hahmojen motiiveja ja tuoda syylliset oikeuden eteen. Deus Exien juoni ja tarina ovat ehdottomasti pelien parhaita puolia ja ne tuovat esille monenlaisia teemoja ja tyylejä. Kyberpunk genren tyylisen futuristisen alamaailmamiljöön lisäksi Deus Ex:t ovat osaltaan myös salajuonien täyttämää etsivätyyliä, puhdasta toimintaa ja hiukan myös tunteisiin vetoavaa draamaa.
Pelien teemat käsittelevät monia ajankohtaisia asioita: terrorismia, erilaisuutta, ihmisten etnistä jaoittelua, sotia, sortoa, epätasa-arvoa, inhimillisyyttä (ja sen puutetta), kapitalismin ja globalisaation vaaroja, ahneutta, valtaa, näitä riittää. Pelit onnistuvat tuomaan näitä teemoja esille hyvin puhuttelevasti; pelaaja joutuu itsekin pohtimaan oikean ja väärän tasapainoa harmaassa maailmassa ilman selkeää musta-valkoisuutta. Pelaaja joutuu monesti punnitsemaan päätöksiään ja miettimään, onko esimerkiksi totuuden julkituominen oikeutettua, mikäli se aiheuttaa suunnatonta kärsimystä ihmiskunnalle. Moraalikäsitykset ovat koko ajan tapetilla ja ainut asia mikä näissä on selkeää on se, että moraalit ja arvot ovat juuri sen näköisiä kuin niitä vaalivat sivilisaatiot ja ihmiset; oikea ja väärä ovat ihmisten luomia käsitteitä ja jokaisella valtiolla on aina oma oikean ja väärän normistonsa, minkä mukaan pitäisi pelata. Aina ne eivät vain ole kaikkien mieleen ja juuri tämä aiheuttaa konflikteja ja vallankumouksia.
Tarina on molemmissa peleissä hyvin vahvaa ja Human Revolutionin mielenkiintoisten tapahtumien seurauksia käsitellään Mankind Dividedissa vähintään yhtä tyylikkäästi. Hahmot peleissä ovat myös varsin onnistuneita erilaisine maailmankatsomuksineen, mutta jostain syystä päähenkilö Adam Jensen ei kuitenkaan nouse kovinkaan mielenkiintoiseksi persoonaksi. Hahmoon pääsee kyllä sisälle ja siihen kiintyy sitä mukaa, kun pelit etenevät, mutta persoonana Jensen on vähän liian jäykkä, punaniskainen ja kylmä. Hänellä on vahvuutensakin, kuten tietyy älykkyys, diplomatiataidot ja oivaltamiskyky, mutta hahmo jää lopulta melko etäiseksi ja pelaajalle tulee sellainen olo, että hahmon kehittelyssä on yritetty vähän liikaa, minkä seurauksena siitä tulee liian kärjistetty ollakseen täysin uskottava. Epäonnistunut hahmo ei kuitenkaan ole, mutta ei nouse myöskään ikimuistettavimpien protagonistien joukkoon pelien rintamalla.
Teknisiltä toteutuksiltaan Mankind Divided on kaksikosta selkeästi onnistuneempi. Toki pelit ovat eri alustoille tehty, mutta tästä huolimatta Human Revolutionin grafiikat ovat 2013 vuoden peliksi melko huonot, mikä laskee hiukan pelin pisteitä tältä osin. Grafiikoilla ei sinänsä ole kuin kosmeettista merkitystä, mutta jokainen peli on aina aikansa näytös, eikä HR yllä kuin keskinkertaisuuteen ottaen huomioon, että paremman näköisiä pelejä tehtiin jo yli viisi vuotta ennen tätä. Lisäksi pelin keltainen yleisväri on jokseenkin häiritsevä ja raskas katsella. Mankind Divided on jo huikean paljon parempi tuotos tältä osin ja peli näyttää hyvin nykyaikaiselta grafiikoidensa osalta.
Tarinan lisäksi tärkeimpinä elementteinä peleissä on luonnollisesti pelattavuus ja sen toimivuus, ja molemmat Deus Ex:t ovat tältä osin myös erittäin hyviä ja monipuolisia. Pelit ovat pääosin first person shootereita, eli aseenpiiput näkyvissä möyhennetään vihulaisia milloin milläkin aseella. Tästä huolimatta Jensen kykenee kehittämään myös augmentoidun kehonsa taitoja ja taistelun osalta tämä tarkoittaa sitä, että lähitaistelumenetelminkin pystyy tekemään tuhoa, halutessaan lyömällä tajun kankaalle tai ihan kylmästi tappamalla. Augmentaatiot toki mahdollistavat myös muunlaisten taktisten apukeinojen ja voimien käytön, mikä on hyvä lisä peliin. Lisäksi Jensen pystyy suojautumaan esineiden taakse tulituksen/väijytyksen aikana, mikä mahdollistaa suuremman taktikoinnin taistelujen aikana suoraviivaisen räiskinnän sijaan. Näiden liikkeiden aikana FPS muuttuu kolmannen persoonan visuaaliseen muotoon, ja tämän lisäksi keskustelut ja välikohtaukset ovat myös kolmannessa persoonassa. Nämä elementit tekevät Deus Ex -peleistä siksi osittain FPS pelin ja osittain elokuvamaisemman tuotoksen, mikä on yhdistelmänä erittäin toimiva ja virkistävä. Toimivuutta lisää pelattavuudessa myös se, että mahdollisia lähestymistapoja tilanteisiin on monia; tulituksen sijaan voit etsiä vaihtoehtoisia reittejä (esim. ilmanvaihtokanavat) ja stealth toimintaa, mikä tuo paljon monipuolisuutta ja koukuttavuutta toteutukseen. Erityisesti Mankind Dividedissa vaihtoehtoja voi suorittaa laajemmin niin, että pelaajan täytyy etsiä ja miettiä toden teolla ratkaisuja optimaalisen lopputuloksen löytämiseksi.
Sivutehtäviä on molemmissa peleissä jonkun verran, mutta enemmänkin niitä voisi olla kahdestakin syystä: ensinäkin ne ovat pääasiassa hauskoja ja toiseksi niistä saa hyödyllistä EXP:tä, millä pystyy kehittämään hahmon voimia. Myös sivutehtävissä Mankind Divided vie pidemmän korren, siinä ne ovat paljon kekseliäämpiä ja vaihtelevampia. Erityisen inspiroiva on esimerkiksi tehtävä, jossa pitää huomaamatta murtautua pankin ylimmän kerroksen toimistoon keräämään todisteita; tehtävää suorittaessa pitää miettiä jokainen yksityiskohta hyvin tarkkaan. Kerrassaan mainiota pelisuunnittelua. Boss battlet ovat myös Mankind Dividedissa paremmin toteutettuja, sillä niitä ei ole kuin yksi. Boss battlet konseptin itsensä takia ovat vähän vanhanaikanen ajatus, eikä nykyajan pelit sitä tarvitse, ellei pelin idea pohjaudu niihin (esim. Bloodborne). Human Revolutionin boss battlet ovat hyvin väkinäisen oloisia ja tuntuu, että ne on laitettu peliin vain sen takia, koska niin kuuluisi tehdä. Bossit eivät ole millään tavalla ikimuistettavia ja taisteluiden toteutus on monella tapaa suoranaisen huonoa. Onneksi Mankind Dividedilla on ymmärretty nämä turhakkeet poistaa, jolloin peli pystyy keskittymään enemmän olennaiseen, eli tarinaan.
Molemmat uudemmat Deus Ex -pelit ovat varsin laadukkaita tuotoksia, joista huokuu kekseliäisyys, omaperäisyys ja intohimo pelin tekemistä kohtaan. Ne ovat monipuolisia, tarinavetoisia ja syvällisiä pelejä, joissa riittää myös hauskuutta ja koukuttavuutta. Ongelmattomia pelit eivät ole, mutta pääasiassa toteutus menee kirkkaasti plussan puolelle sekä Human Revolutionissa että Mankind Dividedissa. Toivon mukaan (ja todennäköisesti) Mankind Divided saa vielä jatkoa, sillä tarina jätetään edelleen suhteellisen kesken. Tätä jään odottamaan innolla ja toivon mukaan jatko tulee olemaan yhä kekseliäämpää ja hauskempaa pelattavuudeltaan, sekä mielenkiintoisempaa ja antoisampaa tarinaltaan.
Arvosanat:
Deus Ex – Human Revolution: 8,2/10
Deus Ex – Mankind Divided: 8,5/10
