Ympäripyöreitä spoilereita luvassa.
Thirteen Reasons Why (Kaudet 1-2)
“And when you mess with one part of a person’s life, you’re not messing with just that part. When you mess with one part of a person’s life, you’re messing with their entire life.”
Netflix on tuottanut kansoille jälleen uutta laatusarjaa, joskin tämän sarjan suhteen olin normaalia skeptisempi, sen sijoittuessa high school maailmaan ja teinien elämään, eivätkä high school draamat ole olleet yleensä niitä omia suosikkejani. Thirteen Reasons Why sukeltaa teemansa puolesta kuitenkin perinteisiä teinidraamoja syvemmälle, sarjan käsitellessä itsemurhaa hyvin henkilökohtaisella ja perusteellisella tasolla. Sarja perustuu Jay Asherin palkittuun 2007 vuoden samannimiseen nuorten romaaniin, missä päähenkilö, high school nuorukainen Hannah Baker on tarinan alkaessa tehnyt juuri itsemurhan, mutta hän on jättänyt myös 13 C-kasettinauhaa kolmelletoista henkilölle kuunneltavaksi. Kaseteilla hän kertoo 13 eri syytä sille, miksi hän teki lopullisen päätöksensä itsemurhasta ja nämä 13 henkilöä ovat kaikki jollain tavalla tuohon päätökseen syyllisiä. Clay Jensen, epävarma mutta kunnollinen nuori mies ja Hannah Bakerin ystävä, joka myös rakasti häntä, saa yhden nauhoista ja Jensenin kautta nauhojen sisältö sarjassa aukaistaan pala kerrallaan.
Itsemurha ja koulukiusaaminen ovat todellakin sarjan kantavat teemat, joiden ympärille kaikki muu rakentuu, ja näihin teemoihin sarja pureutuu hyvin perusteellisesti. Aiheita käsitellään monista näkökulmista, niin uhrien kuin syyllistenkin, ja sarja keskittyy tehokkaasti tuomaan esille sitä faktaa, että toiset ihmiset eivät voi tietää mitä toisen päässä liikkuu, tai miten he toisten tekoihin tai sanomisiin reagoivat. Joskus ihmiset loukkaavat syvästi toisiaan sitä edes tajuamatta, tai vaikka tarkoitus onkin ollut loukkaava, niin vahingon laajuutta ei välttämättä ymmärretä. Tämä jälkimmäinen asia on varmasti koulukiusaamisessa yleisestikin läsnä, sillä kiusaajat usein purkavat omaa pahaa oloaan ja hakevat teoillaan hyväksyntää muilta, mutta he eivät käsitä miten vakavia seurauksia harmittomiltakin vaikuttavat teot voivat aiheuttaa. Thirteen Reasons Why avaa kiusaamisen koko spektrin katsojille, ja sen vaikutuksia avataan puhuttelevasti niin pienemmissä kuin vakavammissakin tapauksissa realistisella tavalla.
Teiniajan tunnetilat, erityisesti ihastukset ja rakastumiset, ovat myös sarjan kantavia teemoja, ja Liberty Highn nuorten ihmissuhdekiemurat tuovat mukavaa draamaa ja särmää sarjaan. Näitä aiheita käsitellään myös hyvin todentuntuisesti, eikä lainkaan siirappimaiseen ja imelään tyyliin, kuten niin monissa high school genren tekeleissä. Teinien vanhemmat ovat myös erittäin suuressa roolissa, ja sarja onnistuu mainiosti tuomaan esille sekä nuorten että heidän vanhempien näkökulmat asioihin, ja erityisesti sen, miten nuorten on vaikea teini-iässä kertoa vanhemmilleen elämää mullistavista asioista, olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Tämä myös johtaa yleensä siihen, että vanhemmat eivät ymmärrä teini-ikäisten lastensa käyttäytymistä, koska teinit eivät yksinkertaisesti uskalla tai halua kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan, mikä taas luo kuiluja sukupolvien välille, vaikka se olisi todellisuudessa täysin tarpeetonta. Mutta näin teinien elämä on aina mennyt normaalisti ja tätä todellisuutta sarja myös upeasti hyödyntää.
Kenties sarjan puhuttelevin teema liittyy kuitenkin nuorten seksuaalisuuden kehittymiseen ja ennenkaikkea seksuaalirikoksiin. Raiskaus on äärimmäisen vakava henkisen ja fyysisen väkivallan muoto, mikä saattaa pahimmillaan tuhota koko uhrin elämän. Sarja käsittelee aihetta hyvin rohkeasti niin uhrien kuin aiheuttajienkin näkökulmasta, avaten raiskauksen aiheuttamia tunteita. Häpeä, pelko, turvattomuuden tunne, viha, kaikki tuodaan esille kaunistelematta, mikä tekee sarjasta jopa hyvin opettavaisen; tietoisuuden lisääminen on selvästi yksi sarjan tavoitteista ja siinä se myös onnistuu. Erityisen vaikuttava ja vastenmielinen kohtaus koetaan ensimmäisen kauden loppupuolella, kun sarjan kulminoiva raiskauskohtaus kuvataan läheltä ja pitkään, niin että katsoja saa tässä tapauksessa pahimman ja realistisimman mahdollisen kuvan siitä, miltä raiskauksen uhrista tekohetkellä mahdollisesti tuntuu (noin niinkuin ruudun välityksellä kuin voi tuollaista edes kuvata realistisesti).
Siinä missä ensimmäinen kausi avaa Hannah Bakerin kuoleman mysteeriä, toisessa kaudessa keskitytään kuolemaa seuranneeseen oikeudenkäyntiin, mikä tekee kausista yhtenäisistä teemoistaan huolimatta melko erilaisia. Itse henkilökohtaisesti pidin enemmän ensimmäisen kauden hitaasti aukeavista vastauksista ja salaperäisyydestä, vaikka toisen kauden rikostunnelma on myös kiehtova. Ongelmaton sarja ei kuitenkaan ole ja koko sarjan suurin häiritsevä asia on se, että se hieroo katsojan naamaan vähän turhankin väkivaltaisesti välillä vakavia teemojaan, mikä antaa kuvan, että sarjan tekijät yrittävät vähän liikaakin tuoda esille haluamiaan asioita. Vähempikin riittäisi, sillä ei se teinielämä nyt oikeasti ihan pelkkää kurjuutta ja vastoinkäymistäkään normaalisti ole, ja tämä syö hiukan sarjan uskottavuutta. Tästä huolimatta kiusaamisen, väkivallan ja teiniajan tunnemyrskyjen luoma teemakokonaisuus on hyvin puhutteleva ja ajankohtainen.
Hahmot ovat mielenkiintoisia ja näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä rooleissaan. Sarja onnistuu esittelemään kaikenlaisia teinejä aina ylimielisistä urheilijoista epävarmoihin hissukoihin ja rohkeasti erilaisista ajattelijoista sukupuolivähemmistön edustajiin. Kenties se suurin asia mikä sarjasta ilmenee on se, että teini-iässä ihminen on hyvin herkässä iässä ja altis kaikenlaisille vaikutteille, niin hyvässä kuin pahassa. Sarja myös vahvistaa käsitystäni siitä, että teini-ikäiset ovat yleensä melko sekaisin ja useimmiten myös luonteeltaan jopa julmia, mutta se on silti aikaa, mikä jää elämään pitkälle aikuisikään hyvin ainutlaatuisena ajanjaksona ihmisen elämässä, tämäkin sekä hyvässä että pahassa. Silloin kaikki tuntuu olevan hyvin dramaattista ja pienetkin asiat saattavat olla yksilölle mullistavia, mutta tämä johtuu vain siitä, että oma identiteetti on vielä muodostumassa ja teini kokee kaiken niin paljon vahvemmin kuin enää ehkä koskaan elämässään myöhemmin. Tämä on hyvä muistaa aina, kun ollaan teinien kanssa tekemisissä, missä asiassa tahansa.
Arvosanat:
Kausi 1: 8,5/10
Kausi 2: 8,2/10
Kokonaisarvosana: 8,4/10
Pari kuukautta ollut nyt taukoa kirjoittelusta, ei ole ollut oikein mitään sanottavaa vähään aikaan =D Koitetaan taas herätellä uutta tekstiä ilmoille. Uusin Avengers leffa tuli katsottua viimein teattereissa, ja tästä kesäspektaakkelista tuntui olevan sen verran sanottavaa, että eikun virtuaalikynä sauhuamaan. Spoilereita luvassa!
Avengers: Infinity War
Ohjaus: Anthony & Joe Russo
Julkaisuvuosi: 2018
Kesto: 149 min
Marvelin nykyinen elokuvauniversumi alkoi jylläämään 10 vuotta sitten, kun Robert Downey Juniorin tähdittämä Iron Man löi itsensä läpi valkokankaalla ja raha alkoi virrata Marvelin kassaan. Siitä lähtien toisiinsa liittyviä supersankarielokuvia lafkalta on tullut useita kymmeniä, ja aina välillä hahmojen tarinoita on niputettu yhteen Avengers elokuvilla, vaikka nykyisellään myös yksittäisten sankareiden leffoissa esiintyy jo runsas määrä muita supersankareita. Marvel on pääsääntöisesti onnistunut näissä elokuvissaan yllättävän hyvin ja tuntuu, että heidän tekemä laatunsa paranee koko ajan elokuva elokuvalta. Itse en esim. Iron Man elokuvia pidä hirvittävän kummoisina tekeleinä ja ne kantavat lähinnä Robert Downey Juniorin karismalla, mutta Civil Warin, Ragnarökin, Avengers dueton ja Dr. Strangen kaltaisten elokuvien turvin Marvel on onnistunut vakuuttamaan katsojat ja luomaan överillä tavalla laajan, mutta myös erittäin toimivan leffauniversumin ja sen muodostaman tarinallisen jatkumon. Nyt tämä tarinallisuus alkaa olla loppusuoralla, kun jo pitkään taustalla kummitellut Thanos mobilisoi suunnitelmansa ikuisuuskivien hankkimiseksi ja käyttämiseksi. Arkkivihollinen, joka haastaa Avengers ryhmittymän ennennäkemättömällä tavalla ja päättää leffauniversumin kahden Avengers elokuvan voimin, joista Infinity War on ensimmäinen.
Sanomattakin selvää, Infinity War on suurin ja luultavasti kallein elokuva, mitä Marvel on koskaan tehnyt. Elokuva kattaa lähes kaikki leffauniversumin sankarit; omien havaintojeni mukaan ainoastaan Ant-Man ja Hawkeye puuttuvat, syytä tähän en tiedä. Marvelin supersankarit ovat aina olleet sen tarinoiden suurin voimavara, siinä missä antagonistit ovat olleet turhan usein hyvin laimeita ja geneerisiä. Mukavan poikkeuksen teki epäkohdistaan huolimatta edellisen Avengers elokuvan Ultron, mutta ehkä jopa yllättäen Thanos nousee selkeästi parhaimman pahiksen pallille tämän elokuvan myötä; hahmo on kaikessa armottomuudessaan hyvinkin inhimillinen, aitoja tunteita kokeva ajatteleva olento, jonka motiivit pystyy ymmärtämään todella hyvin. Thanos haluaa poistaa universumista puolet kaikkien kansojen populaatiosta, ei huvin vuoksi, vaan pelastaakseen maailmat niitä kohtaavilta resurssikadoilta. Ikuisuuskivet ovat hänelle kaikkein helpoin tie tähän saavutukseen, sillä hän pystyisi kaikki ikuisuuskivet saatuaan tuohoamaan vaikka kaiken elämän sormia näpäyttämällä. Tietyllä tapaa häntä voisi pitää maailmankaikkeuden pelastajana, mutta hänen metodinsa ovat niin häikäilemättömät ettei hänen tekojaan voi hyväksyä. Thanos on Marvelin leffauniversumille lopetuksen arvoinen pääpahis, joka nousee Josh Brolinin karisman avulla vieläkin vaikuttavammaksi.
Muut pahikset säilyvät edelleen varsin geneerisinä, vaikka jotain vetovoimaa Thanoksen ”oikealla kädellä” Ebony Mawlla onkin. Supersankarit itsessään luovat kuitenkin pohjan ja perustan tälle elokuvalle, ja Infinity Wars on siinä mielessä hyvässä asemassa lukuisten hahmojensa kanssa, että elokuvan ei tarvitse enää esitellä ja luoda taustoja hahmoilleen, sillä se on tehty jo kaikissa edellisissä Marvel elokuvissa. Näin suuren hahmokattauksen kanssa voi tulla kuitenkin ongelmia tempotuksen ja ajan kanssa, mutta Russot ovat tehneet erinomaisen päätöksen juonen kannalta pilkkomalla hahmojoukkiot eri puolille galaksia tekemään omia juttujaan, jolloin jokainen porukka ja hahmo saa omanlaisensa roolin ja riittävästi ruutuaikaa. Kohtaukset etenevät paikasta ja tapahtumasta toiseen hyvällä tempotuksella ja jäsentelyllä, aivan kuten Game of Thrones parhaimmillaan. Vaikka tapahtumia on paljon, annetaan kohtauksille aikaa ja taisteluiden rinnalla on sopivassa tasapainossa dialogivetoisempaa draamaa. Tämä on iloinen yllätys, sillä muutoin hyvän Avengers – Age of Ultron elokuvan suurin ongelma oli se, että se oli liian turboahdettu ja hätäinen, mikä teki elokuvasta omalla tavallaan hyvin hengästyttävän. Infinity Wars on paljon ilmavampi, vaikka se on elokuvana kaikinpuolin isompi ja massiivisempi.
Elokuvan tunnelma on myös taattua Marvel laatua. Yksi merkittävimmistä syistä miksi Marvel elokuvat ovat niin hyviä on se, että ne eivät ota itseään liian vakavasti; elokuvissa on roppakaupalla huumoria vakavampien teemojen seassa ja monella tapaa monet elokuvista ovat enemmän scififantasialla höystettyjä toimintakomedioita kuin supersankarielokuvia. Huumoria on jopa laajennettu sellaisiin hahmoihin, jotka eivät alunperin ole eds hauskoja, tästä hyvänä esimerkkinä viimeisin Thor elokuva, joka oli erittäin hauska elokuva katsoa. Infinity Wars on tunnelmallisesti selkeästi tummanpuhuvin kaikista Marvel elokuvista, mutta huumorin jatkuva ja sopivasti annosteltu läsnäolo antaa elokuvalle paljon keveyttä, raikkautta ja monipuolisempaa vivahdetta. Myös hahmojen kemiat luovat mukavaa särmää elokuvaan, ja erityisesti nautin Peter Quillin (Chris Pratt) ja Tony Starkin (Robert Downey Jr.) dialogista, missä he yrittävät laatia suunnitelmaa Thanoksen kaatamiseksi, tai kaikkia kohtauksia, missä Thor (Chris Hemsworth) ja Rocket (Bradley Cooper) ovat keskenään tekemisissä. Tässä vain pari esimerkkiä, hauskaa dialogia on leffa pullollaan. Ainut hahmo minkä kohdalla mielestäni epäonnistutaan elokuvassa on Vision; hän esiintyy Age of Ultron leffassa täydellisenä, puhtaana olentona, todellisena evoluution huipentumana, jota on käytännössä mahdoton tuhota, mutta Infinity Wars -elokuvassa hän ei saa oikein mitään aikaan. Hän on taisteluissa jostain syystä koko ajan altavastaaja ja hän esiintyy lähinnä huolehdittavana uhkakuvana Avengers ryhmittymälle kuin suurena apuna.
Juoni ja elokuvan visuaalinen toteutus ovat myös erittäin onnistuneita, pääasiallisesti. Visuaalinen anti on kenties vaikuttavinta Marvelia koskaan, mihin vaikuttaa luultavasti tietokonetekniikan runsas mutta uskottava käyttäminen, sekä lukuisat mielenkiintoiset tapahtumapaikat, mitkä tekevät elokuvasta värikkään ja mielekkään seurata. Tämä tekee yhdessä ilmavan tempotuksen, hahmojen ja tapahtumapaikkojen pirstaloimisen sekä monimuotoisen tunnelman kanssa elokuvasta hyvin viihdyttävän kokonaisuuden, jonka aikana ainakaan itselläni ei tullut kertaakaan tylsistymistä, elokuvan pitkästä kestosta huolimatta. Liikaa elokuvan juonta ei kuitenkaan voi miettiä; ikuisuuskivissä piilee dilemmoja ja epäloogisuuksia, mitkä voivat vesittää juonen kulkua. Esimerkiksi miksi Thanos ei ikuisuuskivet saatuaan vain muuta menneisyyttä niin, että puolet universumin väestöstä ei koskaan edes syntyisi? Miksi julmasti tuhota puolet? Miksi tuhota vain puolet Avengers poppoosta ja jättää selkeitä uhkia eloon hänen suunnitelmiaan ajatellen? Miksi Thanos ei muuta vallitsevaa todellisuutta sellaiseksi, että planeetat eivät tuhoudu ja tällöin ei tarvitsisi tuhota sivilisaatioita? Miksei Dr. Strange käyttänyt aikaa hyödykseen ja tuhonnut kiviä ennen kuin Thanos saa ne haltuunsa? Kenties näihin saamme vastauksia viimeisessä Avengers elokuvassa, jonka juonenkulusta on vielä hiukan vaikea sanoa mitään. Se Infinity Warsista kuitenkin ohimennen selviää, että Tony Stark on avainasemassa tulevaisuuden suhteen, muuten Dr. Strange ei olisi koskaan luovuttanut omaa ikuisuuskiveään Thanokselle pelastaakseen Starkin.
Uskaltaisin sanoa, että Infinity Wars on heittämällä kaikkien aikojen paras Marvel elokuva ja yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarileffoista. Marvelin tyyli on hyvin omalaatuinen ja tunnistettava, ja heidän tuottama komediallinen, mukavasti överiksi vedetty toimintamättö on pääasiallisesti erittäin viihdyttävää katseltavaa, ollut jo leffasta toiseen. Infinity Wars vie kunnianhimollaan homman kuitenkin aivan uudelle asteelle ja elokuva onnistuu massiivisesta hahmokattauksestaan huolimatta pääasiallisesti erittäin hyvin. Pientä ennalta-arvattavuutta ja säröilyä loogisuudessa on havaittavissa, mutta ei mitään niin vakavaa, mikä tuhoaisi koko elokuvan. Ensi vuonna ilmestyvä viimeinen Avengers leffa on pakko katsoa ja luultavasti tätä ennen pitää katsoa myös kaikki 19 muuta Marvel elokuvaa, että pääsee kunnolla jälleen kärryille tapahtumista. Tätä odotellessa, luotto Marveliin on tällä hetkellä hyvin suuri.
Arvosana: 8,6/10
Jälleen tuli yksi eepos luettua päätökseen. Ei ollut ihan keveimmästä päästä.
Steven Lee Myers – Uusi Tsaari: Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä
”Hän oli käytellyt valtaa vuosituhannen alusta saakka ja muovannut sen avulla maataan enemmän kuin kukaan muu 2000-luvun valtiojohtaja,
mutta nyt hänen vallallaan oli viimein tarkoitus. Hän oli yhdistellyt Tsaarin Venäjän ja Neuvostoliiton piirteitä ja ajatelutapoja ja rakentanut niiden pohjalta uudenlaisen Venäjän, ja hän oli itse sotapäällikkö ja suvereeni hallitsija, poikkeuksellisen valtakuntansa korvaamaton hallitsija. Ei Putinia, ei Venäjää. Hän oli yhdistellyt kansan taakseen, eikä se voinut kuvitella enää muita johtajia, koska hän ei ollut sallinut yhdenkään vaihtoehdon nousta esiin vuosien 2008 ja 2012 välillä.”
Steven Lee Myers on työskennellyt The New York Times -lehdessä 89-vuodesta lähtien, minkä lisäksi hän on kirjoitellut vuosien varrella paikan päältä myös Balkanilta, Afganistanista, Tsetseniasta ja Irakista. Ennenkaikkea tätä kirjaa ajatellen on ollut varmasti kuitenkin tärkeintä, että hän asui vuodesta 2002 alkaen 7 vuotta Moskovassa todistaen samalla Putinin valtakauden alkuvuosia. Nykyään hän työskentelee Pekingissä. Uusi Tsaari (The New Tsar: The Rise and Reign of Vladimir Putin) on julkaistu vuonna 2015 ja se on lähes 700 sivun koollaan erittäin kattava syventyminen tietenkin Putiniin, mutta myös Neuvostoliittoon ja Venäjän sieluun. Kirja etenee kronologisesti kertoen nopeasti ensin tarinan Putinin vanhemmista ja toisesta maailmansodasta, keskittyen sitten Vladimirin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, opintoihin, uraan KGB:ssä, Neuvostoliiton hajoamiseen, sekavaan Venäjän 90-lukuun ja lopulta 2000-lukuun ja Putinin valtakauteen, mihin kirja keskittyykin kaikkein eniten.
Heti ensimmäisenä lukija kiinnittää huomionsa kirjan omintakeiseen tyyliin, missä Myers sekoittelee tiukan analyyttistä faktaa lähdeviitteineen sujuvaan tarinankerrontaan, mikä etenee johdonmukaisesti kuitenkin myös niin, että ajankohtia tuetaan pohjustavilla tarinoilla ja sivuraiteille menemisellä. Kirjoitustyyli ei kuitenkaan ole poukkoileva, vaan kaikki pitemmätkin tarinoinnit Putinin lähipiirin tekemisistä, poliittisista tapahtumista ja Venäläisten sielunmaiseman kuvauksista tukevat suurempaa kuvaa ja auttavat lukijaa ymmärtämään Putinin persoonaa ja tekemisiä. Putin on länsimaisen median varassa olevalle ihmiselle helposti tyrantti hallitsija, jonka tekemiset ovat arvaamattomia ja järjettömiä, mutta tämän kirjan myötä kaikki lukijat kuitenkin oppivat ymmärtämään hänen elämäänsä ja tekojaan, vaikka niitä ei millään tavoin hyväksyisikään. Putinin maailmankuva on hyvin kapea, ainutlaatuinen ja monella tapaa vääristynyt todellisuudesta, mutta hänen näkemyksillään on silti selkeät perustelut ja taustat.
Myersin lähdekriittisyys onkin kirjassa todella ihailtavalla tasolla, sillä kaikki lausumat, tapahtumat ja väittämät ovat lähdeviitteiden varassa. Kirjan lopussa oleva lähdeluettelo onkin huikeat 50 sivua pitkä, mikä tekee tästä teoksesta hyvin uskottavan ja antaa lukijalle kuvan, että kirjailija on perehtynyt faktoihin ja aiheeseensa todella perusteellisesti ennen kirjoittamista. Uusi Tsaari ei olekaan mikään näkemys Putinista, vaan useiden eri lähteiden, haastattelujen, ihmisten ja tapahtumien muodostama kokonaisuus, mikä tekee kirjan informaatiosta hyvin monipuolista ja puolueetonta. Tämä yksistään tekee kirjasta jo hyvin mielenkiintoisen teoksen tiedonjanoisille ihmisille ja on ehdottomasti kirjan suurimpia vahvuuksia.
Se mikä kirjasta tekee mielenkiintoisen luettavan on kuitenkin itse sisältö. Tämän kirjan kohdalla voisi todeta, että tieto lisää tuskaa; länsimaisen hyvinvointivaltion edustajana Venäjän ja Neuvostoliiton historia, sen hallitsijat, kulttuurit ja yhteiskuntarakenteet vaikuttavat täysin käsittämättömiltä. Propaganda ja korruptio ovat rehottaneet valtiossa läpi sen historian, mutta korruption todellinen määrä infrastruktuurin jokaisella osa-alueella on suorastaan häkellyttävää Venäjän kohdalla, ja maan hyvä-veli järjestelmä saa Suomen puuhastelut näyttämään mitättömiltä näpräyksiltä. Venäjää ei voi verrata oikein mihinkään olemassaolevaan valtioon, sillä sen yhteiskuntarakenteet, toimintatavat ja asenteet ovat täysin uniikit. Maa ja sen historia on mielenkiintoinen, mutta samalla kauhistuttava ja pelottava. Tuntuu, että Venäjä on aina mennyt järjestelmällään kohti tuhoa, mistä feenixlinnun tavoin se nousee aina uuteen järjestelmämuotoon, joka kuitenkin turmeltuu aina korruption myötä ja ajautuu kohti tuhoa. Putinin monarkia ei ole tämän kirjan ja Venäjän meiningin valossa poikkeus, vaikka Putin onkin onnistunut muodostamaan hallintomuodon, joka on kaikessa totalitaarisuudessaan niin tehokas, ettei siellä kukaan pysty edes muodostamaan vaihtoehtoja hallinnon kaatamiseksi. Näihin seikkoihin, Venäjän rakenteisiin ja historiaan, missä Putinin hallinto on vain yksi osa ketjua, kirja pureutuu todella perinpohjaisesti ja on siksi monella tapaa hyvin sivistävä teos.
Maan historian lisäksi kaiken keskiössä on toki Putin ihmisenä ja persoonana, mihin kirja pureutuu myös niin hyvin kuin luultavasti on saatavilla olevan tiedon nojalla mahdollista. Putin on aina ollut hyvin mystinen persoona, mutta Uusi Tsaari avaa miehen sielunmaisemaa yllättävän kattavasti. Itselleni jää kirjasta ainakin kuva temperamenttisesta mutta myös kylmästä ihmisestä, joka on kaikessa äkkipikaisuudessaan myös omalla tavallaan erittäin älykäs ja ovela luonteeltaan. Silmiinpistävää on kuitenkin erityisesti se muutos, minkä Putin on vuosien varrella käynyt läpi; patrioottisesta isänmaan palvelijasta tulee vallan myötä kontrollifriikki yksinvaltija, joka näkee kummituksia joka nurkassa ja luo vihollisia sinne missä niitä ei todellisuudessa ole. Valta on erikoinen asia, tuntuu historiaa katsoessa, että kaikki hyvätkin hallitsijat lopulta korruptoituvat mikäli heidän valta-asemiaan vahvistetaan liikaa. Ainakaan itse en tiedä yhtään hyväluontoista diktaattoria maailman historiassa. Putin ei alunperinkään ole ollut mikään lempeä hahmo, mutta vallan kahvassa oltuaan hänestä on tullut jopa pelottavan voimakas ja kylmäverinen hallitsija. Ironisinta tässä kaikessa on se, että hän ei alunperin edes halunnut presidentiksi, vaan Boris Jeltsin junaili hänet pestiin omaksi mantelinperijäkseen ilman Putinin omaa vaikutusta. Ei tainnut demokratiamielinen Jeltsin arvata, millaiseen totalitarismiin hänen seuraajansa Venäjän lopulta ajaisi.
Uusi Tsaari: Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä on hyvin kattava kuvaus sekä Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta että sen nykyhallitsijan Vladimir Putinin elämästä. Kirja avaa monella tavalla Venäläistä sielunmaisemaa ja kulttuuria peilaten vahvasti perinteisiin ja maan historiaan, mikä auttaa lukijaa ymmärtämään tuota omituista maata paremmin. Maan historiaan peilaten myös Putinin identiteetti, tarkoitusperät ja arvot tuntuvat loogisilta, niin hurjia kuin ne todellisuudessa ovatkin. Suomalaisiin on iskostettu melko tehokkaalla propagandalla tietty Venäjäviha ja pelko, mutta tämän kirjan luettuani nämä asiat ovat vain vahvistaneet kantaani Venäjästä. En vihaa Venäläisiä, mutta olen aidosti huolissani siitä, millaiseen tilaan maa on ajautunut ja ihmettelen, miten tällainen on päässyt edes tapahtumaan. Venäjä on kuitenkin aina ollut myös Venäjä, joten tavallaan tämä on ymmärrettävää. Erilaisten mielipiteiden tukahduttaminen, median kontrollointi, propagandan viljeleminen valheen keinoin, korruption ja hyvä-veli järjestelmän rehottaminen, sekä ihmisoikeuksien totaalinen laiminlyöminen ovat kuitenkin niin hälyttävällä tasolla Venäjällä, ettei sivustakatsojakaan voi olla huolestumatta. Mielenkiintoista on nähdä, mitä Venäjällä tulee tapahtumaan, kun Putin lopulta joutuu luopumaan vallastaan. Moneen asiaan Uusi Tsaari antaa kattavaa näkemystä, mutta tuohon asiaan tuskin pystyy antamaan osviittaa kukaan.
Arvosana: 9,2/10
Black Sails (Kaudet 1-4)
Merirosvous on klassinen teema populaarikulttuurissa, mitä on hyödynnetty iät ja ajat, jopa kyllästymiseen asti. Tämän takia on rohkeaa, että näin kulutettua teemaa on uskallettu käyttää modernin TV-sarjan kantavana voimana, sillä kliseisellä lähestymistavalla sarjasta tulisi todennäköisesti todella tylsä ja väritön. 2014 alkanut ja 2017 vuonna päättynyt Black Sails hyödyntää tarinankerronnassaan historiaa ja draamaa todella paljon, tarinan sijoittuessa 1700-luvun Karibianmeren Nassaun saarelle, jossa merirosvous kukoistaa, ja jota ei ole alistanut tahtoonsa Espanja tai Brittien imperiumi. Pirates of the Caribbean tyylistä fantasiaseikkailua ei siis ole tarjolla, vaan realistista, todelliseen historiaan pohjaavaa fiktiivistä draamaa, jota hallitsee toiminnantäytteinen merirosvoteema. Ennakkoon voisi sanoa, että asetelma on mielenkiintoinen ja potentiaalia onnistumiselle on paljon.
Ensimmäinen asia, mikä sarjasta jää parhaiten mieleen, on sen erinomaisen tarttuva tunnusmusiikki, jonka sarjan musiikista muutenkin vastaava Bear McCreary on loihtinut. Katsoja viritetään välittömästi oikeanlaiseen merirosvotunnelmaan. Myös sarjan aloituskohtaus tekee heti selväksi, mistä sarjassa on kyse, kun merirosvolaiva ryöstää ja valtaa toisen aluksen. Alkukohtaus on sinällään hyvä pelinavaus, mutta ei anna vielä täydellistä kuvaa sarjasta, sillä loppujen lopuksi Black Sails menee pelkkää merirosvoutta paljon syvemmälle hahmoissaan ja tarinassaan; sarja ei seuraa mitään tiettyä laivaa ja sen kapteenia, vaan niputtaa yhteen lukuisan määrän ihmiskohtaloita eri kansanluokista aina kuvernööreistä prostituoituihin ja merirosvokapteeneista laivan kokkeihin. Tarina itsessään on myös enemmänkin tarina Nassaun saaresta, sorrosta, vapauden kaipuusta, orjuudesta ja vallasta, mutta ennenkaikkea rakkaudesta, vihasta ja katkeruudesta. Nämä teemat aukeavat sarjassa hitaasti, eikä se siksi koukuta välttämättä katsojaa välittömästi, vaan sarja ui ihon alle jakso kerrallaan, parantuen koko ajan mitä pidemmälle se etenee.
Black Sailsin hahmot ja erityisesti hahmokehitykset ovatkin sen suurin yksittäinen kantava voima ja päähenkilöiksi tai merkittäviksi sivuhenkilöiksi lueteltavia hahmoja on paljon: Kapteeni Flint (Toby Stephens), John Silver (Luke Arnold), Rackham (Toby Schmitz), Charles Vane (Zach McGowan), Elaenor Guthrie (Hannah New), Max (Jessica Parker Kennedy), Woodes Rogers (Luke Roberts), Blackbeard (Ray Stevenson), Billy Bones (Tom Hopper), lista on loputon ja jokaisella on hyvin merkittävä rooli sarjalle. Kiehtovimmat hahmot sarjassa ovat ehdottomasti Flint, Silver ja Vane, joista muodostuu erittäin dynaaminen hahmotrio, joka käy jatkuvaa vääntöä keskenään, kaikkien ollessa karismaattisia, älykkäitä ja vanhoja johtajia, jotka kuitenkin eroavat toisistaan hyvin paljon persoonina. Charlesin primitiivinen luonteenlujuus ja voima, Flintin vihan ja katkeruuden ajama määrätietoisuus ja Silverin ovela ajatuksenkulku tekee jokaisesta hahmosta hyvin pidettävän, eikä selkeää puolta sarjassa osaa katsoja valita. Hahmojen vahvuus ylipäänsä piilee siinä, ettei sarjassa ole suoranaisia hyviksiä ja pahiksia, vaan eri lähtökohdista ja elämänkatsomuksista ponnistavia henkilöitä, jotka yrittävät omin tavoin tehdä Nassausta parempaa paikkaa elää (minkä määritelmä vaihtuu aina sen mukaan, kenestä on kyse). Tietty arvaamattomuus sarjassa on myös ehdottomasti sille eduksi, sillä GoT tyyliin kuka tahansa hahmo on kuolevainen, ja pitkin sarjaa näemme yhden jos toisen rakkaan hahmon poismenon.
Se mikä hahmoista tekee kuitenkin niin loistavat ovat ne muutokset persoonissa, minkä moni käy sarjan aikana läpi. Parhaimpina esimerkkeinä tällaisista hahmoista ovat niin ikään Flint ja Silver, joista Silver muuttuu sarjan edetessä täysin eri ihmiseksi kuin sarjan alussa, ja Flint ajautuu niin syvälle katkeruutensa syövereihin, ettei häntä tunnu pelastavan kadotuksesta enää mikään. Flint ei olekaan millään tavalla perinteinen päähenkilö TV-sarjalle, sillä hänessä asuu niin paljon pahuutta, ettei voida missään nimessä puhua tavanomaisesta protagonistista. Hahmo on juuri traagisen menneisyytensä ja sen vangiksi jäämisen takia myös hyvin surullinen, vaikka hänen tekonsa ovat monessa kohtaa sarjaa erittäin tuomittavia ja häikäilemättömiä. Flintissä on monta puolta ja katsoja joutuu tämän takia usein hänen kanssaan ristiriitaisiin moraalisiin fiiliksiin, mutta silti hahmo on koko ajan erittäin pidettävä. Silver on selvästi kaksikosta helpommin lähestyttävä karismansa ja älynsä ansiosta, mutta jostain syystä Flint on kuitenkin se, jonka toivoisi löytävän pelastuksen ennen sarjan päättymistä. Muista hahmoista on nostettava esiin ainakin Vane, Rackham, Blackbeard ja Woodes Rogers, jotka ovat kaikki hyvin värikkäitä ja täysin vailla kliseisiä hyvä-paha ominaisuuksia.
Sarjan tarina itsessään on varsin onnistunut, mutta vaatii useamman jakson ja jopa kauden, ennenkuin se onnistuu täysin koukuttamaan katsojansa, joten kärsivällinen tämän kanssa pitää olla. Aluksi Black Sails vaikuttaa hyvin keskinkertaiselta sarjalta, mutta mitä pidemmälle sarja etenee, sitä vakuuttavammaksi se käy. 4 kautta on juuri sopiva mitta tämän kaltaiselle sarjalle, enkä itse olisi osannut ainakaan paremmin sarjaa lopettaa; homma sinetöidään viimeisessä jaksossa todella tyylikkäästi ja sarjan päätyttyä katsojalle jää vahva fiilis siitä, että on juuri kokenut aikamoisen myllerryksen ja tarinan sarjan hahmojen kautta. Black Sails on pohjimmiltaan kuitenkin draamasarja, josta löytyy paljon syvyyttä, pohdintaa ja ajankohtaisiakin aiheita, kaiken sen merirosvouden ja toiminnan takaakin. Kenties ainut hiukan enemmän häiritsevä tekijä sarjassa piilee sen dialogissa ja käsikirjoituksessa: vuorosanat ovat koko ajan kirjoitettu niin kuin hahmot vuodattaisivat sieluaan ja lausuisivat elämää suurempia runoja. Pelkkä lounaskeskustelukin saattaa kuulostaa siltä, että sen taustalla on useampia symbolisia merkityksiä. Tällainen dramatiikka toimii tehokeinona parhaimmillaan erittäin hyvin, mutta kun tyyliä käytetään pitkin sarjaa koko ajan, niin se alkaa tuntua jo vähän koomiselta ja epäuskottavalta, vaikka mahtipontista onkin. Seuraava aste olisi, että kaikki lausuisivat nämä vuorosanat vielä klassisella traileriäänellä, mutta onneksi ihan tällaiseen sarja ei mene. Tämä tekee dialogista sarjassa toki hyvin ainutlaatuisen, mutta se ei aina toimi sarjalle oikein edukseen.
Visuaalisesti Black Sails on hyvin vaikuttava teos, jossa kaikki näyttää hyvin autenttiselta: asusteet, laivat, kaupungit, kaikki. Rekvisiittaan on panostettu paljon ja sarja antaa melko autenttisen kuvan aikansa ihmisistä (ainakin sen käsityksen perusteella, mikä itselläni on). Merirosvous esitellään sarjassa myös aitona historiallisena liikkeenä, mikä karistaa siihen liittyvää tarunomaisuutta mukavasti. Tämän lisäksi sarja tarttuu hienosti orjuuden maailmaan, millä tuohon aikaan Amerikan lähiympäristössä oli valtava rooli yhteiskunnallisissa rakenteissa. Yleisen selkeän musta-valkoisuuden puuttumisen lisäksi Black Sails onnistuu kuvaamaan merirosvoutta monesta eri näkökulmasta; se on samalla anarkista yhteiskunnan sääntöjen räikeää rikkomista ja rauhan tasapainon horjuttamista, mutta myös symboli vapaudelle ja suurvaltojen tyranniasta irtautumiselle. Tämän seurauksena katsoja oppii ymmärtämään kaikkien osapuolten motiivit, eikä osaa suoraan tuomita mitään instanssia – virkavaltoja, merirosvoja tai orjia – pahuuden symboliksi, vaan kaikilta ryhmiltä löytyy omat hyvät perustelunsa toimintojensa tueksi. Tietyllä tapaa merirosvoutta kuitenkin sarjassa romantisoidaan mutta vain sopivasti, eikä siitä ei yritetä tehdä mitään myyttistä kulttia. Enemmänkin kyse on hiljalleen kuolevasta rikollisuuden haarasta, jota merirosvokapteenit yrittävät kuumeisesti nostaa takaisin entiseen kukoistukseensa, eivätkä he käsitä sitä, että maailma on jo muuttunut ja he todella ovat viimeiset jäänteet pelätystä joukkiosta.
Black Sails on varsin laadukas sarja, jonka vahvimpina vetovoimina toimivat asetelmien monikerroksisuus, hahmojen värikkyys ja motiivit, sekä tarina. Sarja etenee tasaisen tappavasti alusta loppuun ja paranee koko ajan edetessään, vaikka mitään selkeitä huippukohtia on mukana vain kourallinen. Sarja on sopivan mittainen ja sitä katsoessa tulee selvästi olo, että tätä ei ole alunperinkään yritetty vääntää pitemmäksi kuin on tarpeellista. Vaikka merirosvous on aiheena hyvin läpikoluttu juttu, niin Black Sails edustaa silti melko tuoretta kulmaa, sillä se on harvoja moderneja, laadukkaasti tuotettuja sarjoja, joissa teemaa on hyödynnetty realistisella ja vahvasti draamaan pohjaavalla tavalla. Sarja ei ole televisiota mullistava tai tämän vuosituhannen kenties kovin juttu, mutta se on silti hyvin laadukas tuotos, jonka monisyisen tarinankerronnan ja muistettavien hahmojen parissa viihtyy koko matkan ajan.
Arvosanat:
Kausi 1: 8,4/10
Kausi 2: 8,5/10
Kausi 3: 8,7/10
Kausi 4: 8,8/10
Kokonaisarvosana: 8,6/10
Noniin, vuoden kuumin spektaakkeli myös täällä päässä viimein katsottu. Arvostelu sisältää spoilereita, joten jos et ole leffaa katsonut, älä lue pidemmälle.
Star Wars – The Last Jedi (Episode VIII)
Ohjaus: Rian Johnson
Kesto: 152 min
Julkaisuvuosi: 2017
On jälleen se aika vuodesta, kun kansakunnat kokoontuvat sankoin massoin elokuvateattereille ympäri maailman, kun kaikkien aikojen scifi-fantasiasaagan uusin osa on näyttäytyy valkokankailla. Star Wars ylittää sukupolvien rajat, ja on tarjonnut viihdettä ja elämyksiä maagisella tarinallaan vuosikymmenten ajan. Disney repii tarinasta nyt kaiken irti minkä saa; uusi trilogia on jo suunnitteilla, minkä lisäksi spin-off leffoja on tiedossa ainakin Han Solosta ja Obi-Wan Kenobista, viimeisimpien tietojeni mukaan. Disney saattaa vetää koko saagan täysin överiksi, mutta niin kauan kuin elokuvat ovat laadukkaita, niin toivotan kaiken tervetulleeksi. Tähän mennessä ainakin asia on ollut näin, viihdyttävän Episode VII:n ja loistavan Rogue Onen palauttaessa tarinan arvoiselleen tasolle. Episode VIII: The Last Jedi on siis varmasti ollut monien odotuslistalla pitkään, allekirjoittanut mukaanlukien.
No, elokuva aiheutti hiukan ristiriitaisempia fiiliksiä kuin odotin. Aloitetaan hyvillä puolilla. Elokuva on visuaalisesti todella näyttävä, eikä erikoistehosteissa ole episodien I-III muovisuudesta tietoakaan. Taistelukohtaukset ovat intensiivisiä ja sulavasti kuvattuja, mikä on välttämätöntä näin hektisessä ilotulituksessa, ellei halua elokuvan näyttävän sekavalta mössöltä. Pelkkää toimintaa elokuva ei kuitenkaan ole, ja tilaa annetaan runsaasti myös hahmokehitykselle ja dialogille. Kaikinpuolin elokuvan tempotus ja kohtausten jäsentely on hyvin toteutettu, toisin kuin The Force Awakenissa, jota vaivaa aavistuksen liian hektinen tapahtumien kulku ja siitä seuraava ähkyn tunne.
Elokuvan suurimpia vahvuuksia ovat sen päähahmot ja tässä elokuvassa erityisesti Kylo Ren, Rey ja Luke Skywalker (Poelle ja Finnille myös kunniamaininnat). Mark Hamill tekee loisteliaan roolisuorituksen ikääntyneenä Skywalkerina ja hahmossa on enemmän karismaa kuin koskaan aiemmin. Hahmolle annetaan myös kiitettävän paljon ruutuaikaa. Hänen motiivejaan avataan myös elokuvassa hienosti; miksi hän on päättänyt eristäytyä ja miten tapahtumat ovat hänen elämäänsä muokanneet. Reyn hahmoa viedään elokuvassa myös hienosti eteenpäin ja tämän elokuvan myötä on viimeistään selvää, että hänestä kasvaa seuraavan elokuvan merkittävin hahmo. Hänen vanhempiaan ja menneisyyttä ympäröivää mysteeriä ei oikeastaan avata vielä tässäkään elokuvassa, mikä jättää mukavasti mysteeriä ja spekulaatiota Reyn ympärille (ellei Kylo Renin puheet Reyn vanhemmista pidä paikkaansa, mitä todella toivon).
Elokuvan mielenkiintoisin hahmo on kuitenkin Kylo Ren, josta on muodostumassa yhä arvaamattomampi hahmo ennustaa ja tulkita. Snoken murhaaminen oli tavallaan odotettavissa, mutta en kuvitellut sitä vielä tähän elokuvaan ja tähän vaiheeseen Renin hahmokehitystä. Renin kohtalo on vielä epäselvä ja en ole enää varma onko hän antagonisti vai antisankari tässä tarinassa, sillä hänen tekonsa ja motiivinsa eivät ole millään tavalla yksiselitteiset, kuten mm. hänen ja Luken yhteenotto menneisyyden Jedi-temppelissä osoittaa. Hänen hahmonsa on myös siitä mielenkiintoinen, että hän ei ole Vaderin kaltainen superpahis, tai Sidiouksen tyylinen mastermind, vaan epävarma nuori mies, joka haluaa tulla tunnustetuksi ja suureksi, mutta ei välttämättä omaa siihen tarvittavia kykyjä tai mielenlujuutta. Kylo Ren vie Star Wars saagaa kauemmas perinteisestä hyvä-paha asetelmasta, mikä on hyvin virkistävää ja tervetullutta, ja Snoken kuoltua tarinasta puuttuu nyt tyystin todellinen pahis, mikä on Star Wars universumissa poikkeuksellista.
Elokuvan juoni on pääasiallisesti erittäin onnistunut ja virkistävällä tavalla erilainen Star Wars tarina. Intensiivinen, koko elokuvan kestoinen takaa-ajo läpi avaruuden on erittäin tuore idea Tähtien sodan maailmaan ja ehdottomasti yksi elokuvan parhaita puolia. Tapahtumien ripottelu pitkin galaksia toimii jälleen hyvin, ja erityisesti Reyn ja Luken tekemisiä on mielenkiintoista seurata. Myös lopun taistelut kaivosplaneetalla ovat näyttäviä ja toimivat kliimaksina elokuvalle hyvin, vaikka assosiaatiosta The Empire Strikes Back -elokuvan Hoth kohtaukselle ei voikaan välttyä. Kerrankin hyviksien suunnitelma ei myöskään onnistu, kun Poen ja Rosen soluttautumissuunnitelma Snoken alukselle päättyy petokseen. Siltikin, vaikka Poe ansaitsee elokuvissa omaa tarinankulkuaan, niin hänen ja Rosen tekemiset kasinolla tuntuvat kovin päälleliimatuilta ja väkisin keksityiltä juonikuluilta, mistä tulee olo, että käsikirjoittajat eivät keksineet oikein mitään järkevää hahmolle, mutta jotain nyt piti keksiä kuitenkin. Tästä huolimatta elokuvan juoni kuljettaa sujuvasti ja mittavasti tarinaa sekä hahmokehityksiä eteenpäin.
Ensimmäisen moitteen kautta voidaankin siirtyä elokuvan ongelmiin. Aloitetaan hahmopuolelta, missä suurimmaksi pettymykseksi nousee ylijohtaja Snoke. Episode VII:ssa Snoke jää täysin mysteeriksi ja jopa geneeriseksi pahikseksi, mutta hahmossa oli silti paljon mielenkiintoa, sillä kukaan ei tiennyt hänestä mitään; mistä hän on tullut, miten hän on noussut valta-asemaan ja missä hän on ollut kaikki nämä vuodet. Odotin näihin kysymyksiin vastauksia jos nyt ei vielä tässä elokuvassa, niin ainakin seuraavassa. Mutta mitä leffassa tapahtuu? Snoke kuolee täysin yllättäen, ilman että hänen taustojaan avataan millään tavalla katsojalle. Kylo Renin hahmokehityksen osalta Snoken kuolema on olennainen tapahtuma, mutta Snoken itsensä kannalta tämä oli äärimmäisen huono veto käsikirjoittajilta tässä vaiheessa, liian moni kysymys jää vastaamatta. Snoke on selvästi pitkään elänyt olento ja voimakas Sith lordi, mutta missä hän on ollut Sidiouksen valtakauden aikana? Sidiouksen ja Vaderin piti olla galaksin ainoat Sithit, joten missä ihmeessä Snoke oli? Miksi hän ei haastanut Sidiouksen tyranniaa? Miten hänestä tuli Imperiumin jäänteiden johtaja? Hänen hahmossaan ei ole mitään järkeä, koska näitä asioita ei selitetä mitenkään. Toivottavasti vastauksia vielä saadaan tulevaisuudessa, mutta ne olisi mielestäni pitänyt avata jo ennen hänen kuolemaansa. Nyt hän jää vain kummalliseksi ja geneeriseksi pahikseksi, joka näyttää ja tuntuu huonolta Voldemort kopiolta. Tämä on todella harmillista, sillä kunnon taustatarinalla hahmossa olisi voinut olla potentiaalia vaikka mihin.
Ehkä tätäkin suurempi ongelma elokuvassa piilee kuitenkin Voiman konseptissa ja siinä, miten Disney on sitä päättänyt käyttää. Voima on aina ollut olennainen osa Star Wars mytologiaa ja omalla tavallaan se on ollut myös suuri mysteeri, joka sitoo kaiken universumissa ja jota Jedit ja Sithit kykenevät manipuloimaan hyödykseen pitkäjänteisen harjoittelun avulla. Yhtäkkiä tämä koko idea muuttuu näiden uusien elokuvien myötä. Jo episode VII:ssa kummastelin sitä, miten nopeasti ja voimakkaasti Rey osasi käyttää voimaa ilman minkäänlaista koulutusta, mutta ajattelin vielä siinä vaiheessa, että hän on vain poikkeuksellisen lahjakas Voimassa. The Last Jedi -elokuvassa kuitenkin käy ilmi, että Disney yksinkertaisesti hyödyntää Voiman konseptia täysin omalla ja aiemmista poikkeavilla tavoilla. Yodan haamu kontrolloi luonnonvoimia, Luke luo hologrammeja toiselle puolelle galaksia, Rey siirtelee vaivatta kokonaisia lohkareita, ja pahin kaikista, Leia levitoi avaruuden halki ilman suojavarusteita ja ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta voimankäytöstä. C’mon, viimeksi mainittu on ehkä koko 2000-luvun kornein leffakohtaus, millä ei ollut mitään pointtia edes. Miksei Leia vain selvinnyt räjähdyksestä ilman tuota naurettavaa avaruudessa leijumista? Ymmärrän, että tällä haluttiin yllättää yleisöä ja antaa Leialle isompaa roolia, mutta miksi ihmeessä episode VII:ssa ensin sanotaan, että Leia hylkäsi Jedikoulutuksen ja ei koskaan oppinut käyttämään Voimaa, ja nyt yhtäkkiä hän levitoi tuosta vaan avaruudessa ilman mitään suojavarusteita? Ei näin Disney, ei näin.
Ylipäänsä pointtina tässä on nyt se, että Disneyn näkemys Voimasta on erkaantunut Voiman alkuperäisestä ideasta mielestäni vaarallisen paljon. Disney ei kunnioita alkuperäisten elokuvien näkemyksiä, vaan esittää voiman jonkinlaisena ihmeellisenä taikavoimana, mitä melkein kuka tahansa pystyy yhtäkkiä hyödyntämään mitä omituisimmin keinoin. Okei, Luke hologrammina oli tavallaan ihan siisti idea, mutta tavallaan siinä kohtaa elokuva myös ampui pahasti yli. Olisi ollut mielestäni paljon tehokkaampaa, mikäli hän olisi fyysisenä hahmona yrittänyt suojata kapinallisten jäänteitä. Elokuvan huipentava valomiekkataistelu Kylo Renin kanssa olisi myös ollut todella tyylikäs ratkaisu, varsinkin jos se olisi päättynyt Luken kaatumiseen; tämä olisi myös kuljettanut Kylo Renin hahmoa vieläkin mielenkiintoisempaan suuntaan, kun hän olisi tappanut sekä Snoken että Skywalkerin. Anyway, Disney käsittelee Voimaa tässä elokuvassa todella naiivisti ja holtittomasti, mikä vie tätä trilogiaa kauemmas Star Wars saagan alkuperäisestä tunnelmasta ja tyylistä kuin olisi tarpeellista.
Jotain pientä ongelmaa elokuvassa näiden lisäksi myös ilmenee, kuten se, että jälleen kerran kierrätetään ideaa, missä pienen joukon pitää soluttautua vihollistukikohtaan säätämään jotain laitetta, hämyisestä kuppilasta etsitään hämyistä tyyppiä auttamaan, ym. Tämä on kuitenkin pientä ongelmaa Snoken ja Voimankäytön rinnalla. Tämä on todella harmillista, sillä elokuva on muuten pääasiallisesti erittäin toimiva, mutta tällaiset yksittäiset suuret ongelmat pilaavat leffasta yllättävän paljon. Eniten tässä ärsyttää se, että Disney olisi voinut pienilläkin muutoksilla saada ihmeitä aikaan, ja parhaimmillaan tästä elokuvasta olisi voinut muodostua tulevaisuudessa jopa klassikko. Kaikki potentiaali sillä siihen olisi ollut, kun elokuvassa on kuitenkin niin monessa asiassa myös onnistuttu, erityisesti hahmokehitysten ja juonenkuljetuksen saralla. Elokuva ei ole kuitenkaan missään nimessä huono, mutta Disney on nyt vaarallisella polulla joidenkin ratkaisujensa kanssa, enkä pidä mihin suuntaan Star Wars tunnelma on joiltain osilta menossa. Jään kuitenkin innolla odottamaan tulevia spin-off elokuvia ja tietysti Episode IX:ää, sillä moni asia on vielä tarinassa avoinna, ja kerrankin tarina on sellaisessa vaiheessa, ettei lopputulosta osaa ennustaa. Toivotaan, että Disney ei suolaa koko saagaa totaalisesti.
Arvosana: 7,9/10
”- Suomen sotilas vastaa kymmentä ryssää.”
”- Kyllä kai. Mutta mitäs sitten tehdään, kun tulee se yhdestoista?”
Tuntematon Sotilas
Ohjaus: Aku Louhimies
Kesto: 180 min
Julkaisuvuosi: 2017
Väinö Linnan Tuntematon Sotilas on suomalaisen kirjallisuuden kiistaton klassikko, jonka kaikki tuntevat ja tietävät, vaikka eivät olisi kirjaa lukeneetkaan. Teoksesta kertoo paljon se, että se on lähes poikkeuksetta pakollinen esseetehtävä kouluissa ympäri maan, ja teoksen hahmoja käytetään analysoinnin keinoin koulutusmuotona Puolustusvoimien aliupseerikoulutuksessa (tämä omakohtainen kokemus, en tiedä onko laajemmin käytössä jokaisessa varuskunnassa). Teos on toki fiktiivinen, mutta Linna on saanut hahmoihin ja tapahtumiin ilmeisen paljon vaikutteita omista sotakokemuksistaan, mikä tuo kirjaan ja sen hahmoihin autenttista uskottavuutta. Elokuvia romaanista on nyt tehty kolme, joista Louhimiehen versio on uunituore tapaus ja siksi tarkastelun alla. Suomi 100 hengessä vuosi 2017 tuntuu kovin sopivalta ajankohdalta tehdä tästä jälleen uusi versio, siitäkin huolimatta, että alkuperäistä pidetään kansakuntana jotenkin pyhänä tapauksena, joka on se ainut ja oikea. Louhimies on kuitenkin rohkeasti tarttunut haasteeseen, ja tuonut vielä tämän lisäksi vakuuttavasti Linnan klassikon nykypäivään, jolloin noiden aikojen tarkastelu näyttäytyy pakostakin täysin erilaisessa valossa kuin 50-luvulla.
Sotaelokuvien tekeminen onnistuneesti on todella vaikea laji, sillä sodan kauhuja ja oikeaa tunnelmaa on mahdotonta saada luotua keinotekoisesti. Toki myös katsojat ovat yleensä sodan kokemattomia ihmisiä, joilla ei ole mitään sen suurempaa käsitystä siitä, millaista oikeasti on olla sotatilanteessa mukana, joten kenties täysin aitoon tunnelmaan ei tarvitse päästäkään. Ehkä parhaimmillaan sotaelokuvat ovat kuitenkin silloin, kun niistä on riisuttu pois kaikki glooria, ja elokuva pyrkii kertomaan mahdollisimman koruttomasti tapahtumia, ilman propagandaa ja liiallista puolten valitsemista. Tässä Louhimiehen Tuntematon Sotilas onnistuu erinomaisesti, sillä se kertoo tarinaa konekiväärikomppaniasta, joka tekee velvollisuutensa sodassa, jossa ei kuitenkaan tunnu olevan mitään järkeä. Isänmaata on puolustettava, mutta voittajia ei silti ole millään puolella. Koko maailman ollessa sekaisin Suomi näyttäytyy elokuvassa pienenä valtiona, joka on joutunut suurten taistojen keskelle vastoin tahtoaan, ainoana päämääränään selviytyä kansakuntana itsenäisenä. Suur-Suomi glooriaa viljellään vain vähän, ja sekin lähinnä kerrotaan niinkuin asia on suurinpiirtein ilmentynyt sodan aikana. Elokuva painottaa muutenkin kertomaan asiat niinkuin ne tapahtuivat; torjuntavoittona pidetyssä sodassa Suomi oli kuitenkin lopulta häviävä osapuoli, vaikka säilyttikin sen tärkeimmän, itsenäisyytensä.
Erityisesti elokuvan viimeinen tunti kertoo karua tarinaa sodan kulusta, kun vyörytys Syvärille asti on pysähtynyt monivuotiseen asemasotavaiheeseen ja lopulta katkeraan vetäytymisvaiheeseen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla. Epätoivon pystyy aistimaan konekiväärikomppanian ahdingosta; jatkuvat tappiot ja perääntyminen antavat kuvan loppuun kulutetuista ihmisraunioista, jotka taistelevat pelkällä tahdonvoimalla, kuitenkin aistien jo sen, että mikäli rauhanneuvottelut eivät etene kabineteissa, niin kuolema noutaa lopulta jokaisen suomalaisen taistelijan. Voi vain kuvitella, millaista rintamalla on oikeasti ollut sen synkimpinä hetkinä, mistä Tuntematon Sotilas antaa kouriintuntuvan kokemuksen myös katsojille. Toisaalta myös suuret torjuntavoitot ja Suomen omat valloitukset ovat varmasti tuoneet valtavasti virtaa armeijan riveihin, mitä elokuva kuvaa myös sen ensimmäisen kahden tunnin aikana.
Ohjauksessa ja käsikirjoituksessa tehdään ylipäänsä hyvin vakuuttavaa jälkeä koko elokuvan ajan, eikä sen 3 tunnin keston aikana katsoja kyllästy missään vaiheessa. Joitain kohtauksia on jätetty pois ja joitain on lisätty suhteessa Laineen versioon, mikä on ollut hyvä ratkaisu; suora toisinto modernimmalla otteella olisi ollut vähän liian vanavedessä kulkemista. Legendaarisimmat vuorosanat ovat toki mukana, mutta kohtaukset ovat tunnelmaltaan hyvin ainutlaatuisia ja erilaisia. Elokuva etenee loogisesti ja tasaisella rytmityksellä alusta loppuun, ja vuosilukujen sekä tapahtumapaikkojen laittaminen katsojille näkyviin jäsentää sodan kulkua onnistuneesti. Oli kyseessä sitten rintamalle lähtö, Petroskoissa sekoilu, kännäily metsässä, elämä Syvärillä, tai torjuntataistelut suurhyökkäyksen alla, niin jokainen kohtaus on tärkeä osa suurempaa kokonaisuutta, antaen edes jonkinlaisen käsityksen sodan todellisuudesta. Pidän myös erityisesti siitä, miten erikoistehosteita on käytetty; kohtaukset ovat tyylikkäitä ja niihin on käytetty Suomen mittakaavassa suhteellisen paljon rahaa, mutta kaikki näyttää kuitenkin hyvin aidolta ja autenttiselta. Räjähdyksiä ei olla Hollywood tyyliin vedetty överiksi, vaan pommitukset ja taistelut ovat pääasiassa hyvin todentuntuisia. Venäläisten saama suurempi rooli (niin siviilien kuin sotilaidenkin) ja natsiyhteyksien tunnustamisesta myös elokuvalle plussaa.
Elokuvan hahmoissa lepää kuitenkin sen suurin vetovoima, tälläkin kertaa. Tuntematon Sotilas on aina ollut tunnettu sen valtavasta päähenkilöryhmästään, eikä Louhimiehen versio ole poikkeus. Kariluoto, Vanhala, Koskela, Rokka ja Hietanen ovat suurimmissa rooleissa, lukuisten sivuhahmojen rinnalla. Eero Ahon erinomainen tulkinta Rokasta nousee kuitenkin elokuvan suurimmaksi hahmoksi, paljon suuremmaksi kuin Laineen versiossa. Tämä on sinällään looginen ratkaisu, sillä Rokka on yleisön silmissä kenties se kaikkein pidettävin hahmo. On kuitenkin erikoista, että Rokan kaltainen hahmo on nostettu niin sankarilliseen rooliin, koska loppujen lopuksi hän olisi todellisessa tilanteessa melko vaarallinen henkilö rintamalla, nimenomaan kapinahengestään ja tottelemattomuudestaan. Kurinalaisuus on kuitenkin piirre, mikä toimivalla sotajoukolla on pakko olla, niin tuntuu oudolta, että tämän puuttumista elokuvassa näinkin paljon ihannoidaan ja romantisoidaan. Muista roolisuorituksista esiin on nostettava erityisesti Jussi Vatasen erinomainen rooli Koskelana, kun taas Hirviniemen rooli Hietasena ei nouse Savolaisen alkuperäisen karisman tasolle, vaikka kelpo suorituksen uudessa elokuvassa Hirviniemi tekeekin. Lehto jää myös hahmona yllättävän taka-alalle, mutta tämä on ehkä enemmän käsikirjoituksen kuin Saarisen näyttelysuoritusten syytä. Ylipäänsä kuitenkin hahmokehitykset ovat elokuvassa todella vakuuttavia, kun lähes kaikista hahmoista kasvaa sodan edetessä väsyneitä, kyynisiä ja ankarampia henkilöitä, kuin mitä he olivat rintamalle lähdettyään. Jopa huuliveikot Rokka ja Vanhala.
Tuntematon Sotilas on todella vaikea elokuva arvioida objektiivisin silmin, sillä sen merkitys kaikissa muodoissaan suomalaisille kansakuntana on niin ainutlaatuinen. Suuri osa tarinan vetovoimasta muodostuu nimenomaan sen historiallisista viittauksistaan jatkosotaan, mikä on tapahtumana yksi harvoja asioita tänä päivänä, mistä suomalaiset tuntevat ylpeyttä yhtenäisinä. En ole itse tavannut vielä ketään, kuka ei kunnioittaisi avoimesti sotiemme veteraanien uhrausta Toisen maailmansodan myllerryksissä. Tuntematon Sotilas symboloi ja romantisoi näitä tapahtumia, jotka yhdistivät kahtiajakautuneen kansakunnan yhteisen vihollisen uhatessa, ja tämän takia tarinan merkitys on suomalaisille jotain suurempaa kuin vain fiktiivistä sotatarinaa. Se on osa kansallista identiteettiämme, kuten Sibeliuksen Finlandia, MM-95 tai Paavo Nurmi. Jos yritän irtautua tästä kaikesta ja katsoa tätä elokuvaa puhtaasti neutraalina sotaelokuvana, kuten ulkomaalaiset sen näkevät, pidän Louhimiehen Tuntematonta Sotilasta silti hyvin onnistuneena teoksena. Tarina on kiehtova ja dramaattinen, hahmot ovat värikkäitä, ohjaus on sulavaa ja elokuva on näyttävä. Elokuvan kansallisromanttinen väkevyys on kuitenkin pakko huomioida sitä katsoessa, sillä tämä tarina on aina ollut ennenkaikkea suomalaisille tarkoitettu. Louhimiehen versio on rohkea veto, mutta hän tekee elokuvallaan upeaa työtä tuomalla Tuntemattoman Sotilaan modernille aikakaudelle. Yksi parhaista suomalaisista elokuvista, mitä olen nähnyt.
Arvosana: 8,5/10
Jälkisanan ja tunnustuksen paikka: en ole koskaan lukenut Linnan Tuntematonta Sotilasta loppuun asti. Kuten hiihdonkin kanssa, tuhosi koulu mielenkiintoni tähän teokseen, kun se olisi pitänyt lukea tietyssä aikapöydässä kaiken muun lukemisen ja pänttäämisen ohessa, enkä tuolloin edes pitänyt lukemisesta. Lukeminen on parhaimmillaan, kun siinä saa edetä omaan rauhalliseen tahtiin, mutta tähän ei aikoinaan ollut mahdollisuutta, ja koskaan en tämän jälkeen teokseen enää tarttunut. Tämä asia on nyt ollut Louhimiehen elokuvan myötä jälleen tapetilla ja teos pitää ehdottomasti ottaa luettavaksi, kun sopiva aika siihen ilmenee. Anyway, pointti oli se, että vertaan tässä arvostelussa Louhimiehen tulkintaa tarinasta nimenomaan Laineen alkuperäiseen elokuvaversioon, en Linnan romaaniin. Tämä on itselleni hyvin poikkeuksellinen työskentelytapa, ja olin jättää koko arvostelun tekemättä juuri tämän takia. Mietin kuitenkin, että pystyn kerrankin katsomaan tuorein silmin jotain teosta, mikä oli ihan virkistävää, kun ei kokoajan tarvinnut olla vertaamassa kohtauksia kirjaan.
Mutta joo, tiedän, häpeällistä etten ole kirjaa kokonaan lukenut. Se korjattakoon kuitenkin tulevaisuudessa. Ensi kertaan, jolloin luvassa uusin Star Wars.
Horizon Zero Dawn
Pelit ovat nykyään isoja ja kunnianhimoisia, mikä johtuu sekä kovasta kilpailusta, että kuluttajien suurista vaatimuksista. Tämä on osaltaan varmasti johtanut siihen, että laajojen ns. open-world ratkaisujen (joista olen maininnut useasti aiemminkin) potentiaalia on yritetty hyödyntää jokaisessa pelifirmassa tunkemalla malli kaikkiin peleihin. Valitettavasti suuri osa pelien valmistajista ei ole ymmärtänyt open-worldin viehätyksen todellisia syitä ja tekevät mallin peleihin vain sen itsensä takia, jolloin lopputulos on raskas ja epämielenkiintoinen, ja vailla etsimisen ja löytämisen riemua, mitä esimerkiksi Skyrim tarjoaa onnistuneella open-worldillään mallikkaasti. Playstationin yksinoikeuspeli Horizon jatkaa tätä samaa trendiä, mutta poikkeuksena niin moniin muihin nykypeleihin, se onnistuu luomaan open-world ratkaisullaan toimivan kokonaisuuden.
Pelin maailma on mielenkiintoinen sekoitus Tomb Raideria, The Witcheria ja sanotaan vaikka Terminatoria. Kaukaisessa tulevaisuudessa koneet hallitsevat suurta osaa maailmasta ja ihmiset elävät alkukantaisissa heimoissa. Mistä koneet ovat tulleet ja mitä tapahtui muinaisille teknologisesti kehittyneille esi-isille ovat mysteerejä, joihin kukaan ei tiedä vastauksia, mutta joita peli luonnollisesti avaa tarinan edetessä. Tarina onkin ehdottomasti Horizonin suurimpia vahvuuksia, missä yhdistellään omaperäisellä tavalla elementtejä niin scifistä ja Indiana Jones tyylisistä seikkailuista kuin inkkariteemoistakin. Päähenkilö Aloy on virkistävä hahmo voimakkaana mutta myös herkkänä nuorena naisena muuten kovin miesvaltaisessa pelimaailmassa. Tarina on täynnä mystiikkaa, originaaleja ratkaisuja ja koukkuja, mikä yksistään nostaisi Horizonin jo heittämällä keskivertoa paremmaksi peliksi.
Peli on kuitenkin myös muilta osa-alueiltaan varsin onnistunut. Jo mainittu open-world maailma on uskomattoman kaunis, mitä pelin vahvat grafiikat tukevat erinomaisesti. Erämaassa liikkuminen ei ole myöskään pelkkää siirtymistä paikasta toiseen, vaan joka paikasta löytyy aina jotain hyödyllistä, kuten raaka-aineita aseisiin/ammuksiin ja yrttejä parantamistarkoituksiin. Myös satunnaisiin side questeihin törmää kohtuullisen usein, vaikka nämä ovatkin pelissä selkeästi enemmän taka-alalla päätarinaan suhteutettuna. Erityisesti kuitenkin pelin alkupuolella open-world toimii upeasti, sillä fast travel ei ole vielä käytännössä mahdollista, ja pelaajaa johdatetaan pääjuonen turvin koko ajan syvemmälle pelialueen syövereihin, minkä ansiosta pääsee nauttimaan vaihtuvista luonnonmaisemista ja kokemaan todellista matkantekemisen riemua.
Pelattavuudeltaan Horizon Zero Dawn on sulavaa ja huoletonta, joskaan ei missään nimessä helppoa; välillä taistelut ovat äärimmäisen vaikeita ja aiheuttavat hikikarpaloita otsalle, kuitenkin koko ajan hyvällä tavalla. Taktisia ratkaisuja löytyy pelaajalle runsaasti. Suoraviivaisin ratkaisu taisteluissa on hyökätä pää kolmantena jalkana kohti vihulaisia, mikä nostattaa varmasti adrenaliinia ja antaa pelaajalle toiminnan tuomaa jännitystä pelaamiseen. Aloy käyttää pääasiallisina aseinaan keihästä ja jousiasetta, mutta mahdollista on myös käyttää ritsapommeja ja kehittyneempiä aseita suorissa hyökkäyksissä. Toinen tapa edetä taisteluissa on hyödyntää aluskasvillisuutta ja hiiviskelyä, mikä tuo pelattavuuteen aina yhtä maukasta stealth toimintaa. Tämä tyyli on pelistä riippumatta ollut yleensä aina oma suosikkini, sillä siinä pystyy hyödyntämään oveluutta ja ympäristöä ihan eri tavalla hyväkseen. Kolmas vaihtoehto taisteluissa on muuttaa ne passiivisiksi; pelissä on runsas asevalikoima ansoja ja miinoja, joita pystyy asettamaan taistelukentille ja houkuttelemaan näin vihulaisia kuolettaviin ansoihin. Luonto itsessään tarjoaa myös paikoitellen omia ansoja, mitä pystyy hyödyntämään. Erityisen hienoa pelissä on se, että Aloy kykenee eräällä kehitettävällä taidollaan manipuloimaan koneita omalle puolelleen, minkä jälkeen voi ruohikosta vain katsella rauhassa, kun jättimäiset robotit tuhoavat toinen toisensa. Taktisia vaihtoehtoja taistelutilanteissa on siis hyvin paljon, mikä tekee pelistä erittäin mielekkään ja monipuolisen kokemuksen tilanteessa kuin tilanteessa.
Aloy kykenee myös käyttämään pelissä pientä muinaista Focus laitetta, joka auttaa häntä näkemään vihollisia ja asioita joita ei normaalilla silmällä voisi nähdä. Tämä ”toinen näkeminen” ei sinänsä ole mikään uusi keksintö peleissä ja sitä on onnistuneesti käytetty jo mm. Batmanin Arkham peleissä, The Witcher 3:ssa ja Shadow of Mordorissa. Toiminto on kuitenkin hyvin tarpeellinen ja hauska, vaikka salapoliisin töitä tekevä Aloy yrittääkin välillä muistuttaa The Witcherin Geralt of Riviaa jopa hiukan ärsyttävän paljon. Tämä pieni samankaltaisuus on ehkä pelin suurimpia moitinnan kohteita, mikä kertoo myös siitä, että hirveästi suoranaisen huonoa sanottavaa pelissä ei ole.
Peli on ohjauksellisesti ja käsikirjoituksellisesti oikein kelpo suoritus. Kohtaukset on tehty tyylikkään elokuvamaiseen tyyliin ja hahmoissa on sielua ja tunnetta runsaasti. Peli ei ole myöskään onneksi liian pitkä massiivisesta open-worldistaan huolimatta, ja sen tahkoo sivutehtävineen läpi noin 50-70 tunnissa. Tämä on ehdottomasti pelille eduksi, sillä liian usein pelit kaatuvat siihen, että ne ovat yksinkertaisesti liian suuria ja siksi niihin kyllästyy tietyn ajan jälkeen.
Horizon Zero Dawn on virkistävä kokemus ja vahva todistus siitä, miten open-world tyyli ei ole vajonnut vielä täysin synkkyyteen pelimaailmassa. Miljööt, historia, tarina ja asetelmat ovat mielenkiintoisia ja mysteeriensä ansiosta Horizon Zero Dawn onnistuu koukuttamaan pelaajan pauloihinsa hyvin nopeasti. Tyyliltään peli on myös onnistunut cross-over eri genrejä ja pelattavuudeltaan peli on monipuolinen ja hyvin sujuva. Tähän kun lyödään vielä loistavat grafiikat ja erittäin kaunis avoin maailma, niin voidaan puhua hyvin onnistuneesta kokonaisuudesta. Horizonista on vaikea sanoa suoranaisesti mitään huonoa sanottavaa, sillä se on pääasiassa jokaisella osa-alueellaan hyvin onnistunut tapaus. Kenties jos jostain voisi vähän mainita, niin tunnelma on välillä ehkä hiukan kliinisen oloinen (paremman termin puutteessa) ja esimerkiksi The Witcher 3:n äärimmäisen väkevään tunnelmaan peli ei valitettavasti yllä. Horizon on siitä huolimatta kuluvan vuoden parhaita pelejä ja isommassakin mittakaavassa se nousee helposti menestystarinoiden liigaan ja ehkä jopa klassikoksi asti. Tämän kaltaiset pelit muistuttavat itseäni jälleen siitä, miksi kannattaa olla PlayStationille uskollinen.
Arvosana: 9,1/10
Blade Runner 2049
Ohjaus: Denis Villeneuve
Kesto: 164 min
Julkaisuvuosi: 2017
Alkuperäinen Blade Runner nauttii klassikon asemasta, mutta ensimmäisen kerran kun elokuvan katsoin, niin päällimmäinen fiilis elokuvasta oli hämmennys. Tähän vaikuttaa tietysti se, että elokuva oli täysin erilainen mitä kuvittelin, mutta nyt toisella katsomisella tunne on edelleen enemmän tai vähemmän sama. Tämä luultavasti johtuu siitä, että elokuvan tunnelma on hyvin erikoinen ja ohjauksellisesti mennään aika korkealentoisissa sfääreissä paikoitellen. Ennenkaikkea elokuvan juoni aiheuttaa päänvaivaa; lopetus on omituinen ja jopa epälooginen, mikä jättää katsojan vähän tyhjän päälle. Myöskin päähenkilöiden rakkaustarina ei rakennu mielestäni mitenkään erityisen järkevästi tai tyylikkäästi. Kuitenkin on todettava, että elokuvan teemat ovat hyvin puhuttelevia ja vahvan omalaatuisen tunnelmansa ansiosta Blade Runner erottuu edukseen, mikä selittää pitkäikäisyyttä paljon. Odotinkin jännityksellä, millaisen jatko-osan Villeneuve ja kumppanit ovat saaneet aikaan, kun aikaa on kulunut alkuperäisestä 35 vuotta. Mikäli jatko-osa onnistuisi, pitäisi sen tuoda tarinaan jotain uutta kulmaa, nojaten silti myös elokuvan alkuperäiseen tunnelmaan ja tyyliin, ratsastamatta kuitenkaan liikaa alkuperäisen meriiteillä. Ei todellakaan helppo homma, varsinkaan, kun Blade Runner fanit ovat äärimmäisen laatutietoisia ja vaativia.
Elokuva onnistuu kuitenkin jokaisella osa-alueella hyvin vakuuttavasti. Ridley Scottin luoma tarina on mielenkiintoinen jatkumo alkuperäiseen elokuvaan ja onnistuu viemään Blade Runner universumin entistä mielenkiintoisemmalle tasolle; tarina on aidosti kiehtova yhdistelmä scifiä, mysteerin ratkomista, rikosdraamaa, kyberpunkkia ja toimintaa. Edeltävän Blade Runnerin suurin ongelma oli juuri juonen lopulta yllättävän heppoinen rakenne, tönköhkö tarinankerronta ja epäloogiset omituisuudet, mutta 2049 pitää tällä saralla otteessaan koko ajan. Juoni etenee suhteellisen hidastempoisesti, mutta pääasiassa hyvällä tavalla: asioiden annetaan kypsyä rauhassa ja katsojalle jää aikaa pohtia monimutkaisempia elementtejä, mikä auttaa pysymään mukana elokuvan rytmissä. Kaikkea ei myöskään paljasteta heti ja mukana on mukava määrä yllätyksiä, mikä luo koukkuja ja auttaa katsojaa pitämään mielenkiinnon yllä. Tarinan vahvin puoli piilee kuitenkin, kuten edeltäjässäkin, sen filosofisissa asetelmissa ja erityisesti ihmisyyden suurissa kysymyksissä. Missä menevät ne etiikan rajat, jotka tekevät ihmisistä vähemmän ihmisiä? Miten määritellään ihmisyys ja mitkä ominaisuudet sen luovat? Milloin ihmisten omista luomuksista voi tulla inhimillisempiä kuin itse ihmisistä? Näitä teemoja elokuvassa käsitellään suorasti ja epäsuorasti paljon, tietenkin ihmisten ja replikaatioiden välisen suhteen kautta.
Ohjauksellisesti ja visuaalisesti elokuva on todella kaunis, vaikuttava ja autenttinen. Ohjaaja Villeneuven työstä näkee, että hän on itse suuri Blade Runner fani. Miljööt ja maisemat tekevät kunniaa alkuperäiselle elokuvalle, mutta omalla tavallaan myös tuovat maailmaan jotain lisää; aikaa on kuitenkin kulunut 30 vuotta, niin maailma ei voi enää näyttää samalta. Siinä missä alkuperäisen Blade Runnerin maailma esittäytyy futuristisena ja hektisenä, mutta myös kolkkona, niin BR 2049:ssä ollaan edetty jo melkein post-apokalyptiseen lohduttomuuteen. Kaikki kohtauspaikat näyttävät kerrassaan upeilta, oli kyseessä sitten kaupungin laitamien kaatopaikka, säteilyn runtelema vanha kaupunki, tai megalopolinen rahvaan rappiollinen katukuva. Jotenkin elokuvan värimaailmakin lumoaa katsojan, kohtauksien muodostuessa uniikeiksi ja ikimuistettaviksi jo pelkkien ainutlaatuisten kohtauskohtaisten värimaailmojen ansiosta. Tämän kaltaista toteutusta näkee hyvin harvoin, mikä tekee elokuvasta ainutlaatuisen.
Elokuvan musiikki luo kuitenkin vähintään puolet elokuvan omalaatuisesta tunnelmasta. Hans Zimmerin soundtrack on siinä mielessä erikoinen, että siinä ei ole käytetty orkesterisoittimia ollenkaan, vaan äänimaailma on luotu pääasiassa kosketinsoittimilla, aivan kuten alkuperäisessä Blade Runnerin Vangelis soundtrackissäkin on. Tämäkin elementti tekee kunniaa alkuperäiselle elokuvalle, Zimmerin sävellyksien ollessa hyvin samantyylisiä edeltäjänsä kanssa. Tummanpuhuvat ambient äänimaisemat sopivat kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellisesti elokuvan tyyliin, ja tekevät yhdessä tarinan ja visuaalisen annin kanssa elokuvasta voimallisen kokonaisuuden.
Näyttelijät tekevät myös uskottavaa ja vakuuttavaa työtä, erityisesti Ryan Gosling, joka on viime aikojen rooliensa ansiosta nousemassa yhdeksi suosikkinäyttelijöistäni. Replikantti etsivä K:na hän tekee erittäin hyvän roolin hiukan vaikeastiluettavana persoonana: hän on tarpeen tullen todellinen bad-ass, mutta pinnan alla piilee rakkautta kaipaava herkkä persoona, tekoälyllisistä rajoituksistaan huolimatta. Pitkästä aikaa oikeasti mielenkiintoinen päähenkilö, jonka rooliin Gosling on nappivalinta (ilmeisesti ohjaaja piti häntä myös ainoana vaihtoehtona). Harrison Ford on ollut vanhoilla päivillään hiukan krantun papparaisen oloinen rooleissaan, mutta tässä elokuvassa hän pääsee loistamaan; miehen karisma on edelleen tallella ja hänen hahmonsa saa alkuperäistä elokuvaa paljon sentimentaalisemman roolin, mikä tuo syvyyttä hahmoon runsaasti. Jared Leto nousee kirkkaimmin esiin sivuhahmoista Wallacen roolissa, mies tuntuu olevan jokaiseen rooliinsa niin omistautunut, ettei hänen suorituksiinsa voi koskaan pettyä. Jotain kertoo miehen omistautumisesta se, että sokeaa Wallacea näytellessään hän piti kuvauksien ajan piilolinssejä, jotka oikeasti sokaisivat hänet; hän ei käytännössä koskaan nähnyt mitään kuvausten aikana. Krista Kososen suomenkieliset vuorosanat olivat myös hauska yksityiskohta, hiukan piti kulmakarvoja teatterissa nostaa, kun yhtäkkiä joku puhuu suomea elokuvassa.
Blade Runner 2049 on vaikuttava elokuva, jossa on niin omalaatuinen tunnelma ja tyyli, ettei sitä voi verrata oikein mihinkään olemassa olevaan elokuvaan, paitsi tietenkin alkuperäiseen. Ridley Scott ja Denis Villeneuve ovat kuitenkin onnistuneet luomaan selkeästi myös itsenäisen elokuvan, joka tuo Blade Runner universumiin paljon uutta, alkuperäistä myös suuresti kunnioittaen. Musiikin, ohjaustyön, visuaalisuuden, teemojen ja roolisuoritusten muodostama kokonaisuus on hätkähdyttävän hieno sekoitus niin taide-elokuvaa ja filosofiaa kuin scifiä, toimintaa, draamaa, kyberpunkkia ja rikosmysteeriäkin. Juoni ei alkuperäisen elokuvan lailla ole edelleenkään se vahvin puoli, mutta se on keskivertoelokuvaa silti paljon parempi. Kaikki muu elokuvan erinomaisuus vain jättää normaalisti näinkin tärkeän elementin jopa hiukan varjoonsa. Juoni on kuitenkin mielestäni alkuperäiseen nähden selkeä parannus. Ymmärrän, että Blade Runner oli aikanaan erittäin vaikuttava kokemus ja ajanjaksoon peilaten se on hämmästyttävä elokuva, mutta puhtaasti leffanautintona kaikkia osa-alueita katsoen Blade Runner 2049 on yksinkertaisesti parempi, varsinkin tällaiselle juniorille, joka ei 80-luvulla ole lapsuuttaan tai nuoruuttaan juurikaan elänyt. Tämä leffa sujahtaa niiden harvinaisten jatko-osien joukkoon, jotka ovat joko alkuperäistä parempia tai muuten vain onnistuneita, yhdessä Terminator 2, Aliens ja The Empire Strikes Back elokuvien kanssa. 35 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen tällaista suoritusta voisi sanoa jo jonkun sortin saavutukseksi.
Arvosana: 8,8/10
Total Recall: My Unbelievably True Life Story
“It’s not what you get out of life that counts. Break your mirrors! In our society that is so self-absorbed, begin to look less at yourself and more at each other. You’ll get more satisfaction from having improved your neighborhood, your town, your state, your country, and your fellow human beings than you’ll ever get from your muscles, your figure, your automobile, your house, or your credit rating.”
– Arnold Schwarzenegger
Iso Arska on tehnyt vakuuttavan uran Hollywoodissa siitäkin huolimatta (tai sen takia), että hänen näyttelijälahjansa eivät ole maailman parhaimmasta päästä. Tämän tietää myös mies itse. Hän löysi kuitenkin paikkansa ja oman roolinsa Hollywoodista, ja läpimurtoelokuvien jälkeen kaikki tuntevat hänet ja hänen ainutlaatuisen tyylinsä elokuvamaailmassa. Elokuvien lisäksi Schwarzenegger on kuitenkin saanut paljon aikaan tietysti kehonrakennuksen puolella (niin oman kroppansa kuin koko lajin kannalta), bisnesmaailmassa ja viimeisimpänä politiikassa, mikä lähti liikkeelle, kun hän pääsi Kalifornian kuvernööriksi. Tuntuu käsittämättömältä, että sodan jälkeisen Itävallan köyhästä perheestä ponnistaa maailmalle mies, joka onnistuu toteuttamaan kaikki nämä asiat. Miten Schwarzenegger on onnistunut toteuttamaan unelmansa niin monella eri rintamalla? Total Recall vastaa näihin kysymyksiin Arnoldin omin sanoin ja kirja valaisee miehen elämää kattavasti, mutta myös hyvin yksipuolisesti.
Total Recall on iso kirja, jossa Arnold käy läpi elämänsä vaihe vaiheelta, alkaen nuoruusvuosista Itävallassa, armeijan palveluksesta ja kehonrakennuksesta. Arnold kertoo tarinaansa hyvin tunnepohjaisesti ja omien arvojen mukaisesti, huumoria unohtamatta. Erityisesti Arnoldin varusmiespalvelusaika on kirjassa hauskaa luettavaa, kun mies kertoo tekemisistään; milloin on ajettu tankilla hallin seinän läpi ja milloin karattu varuskunnasta salaa Saksaan kehonrakennuskilpailuihin. Kirja käy läpi hyvinkin yksityiskohtaisesti läpi Arnoldin nuoruutta, ja tässä kohtaa kirja eteneekin hyvin johdonmukaisesti ja loogisesti. Suunta alkaa häämöttää tietysti koko ajan lähemmäksi Amerikkaan muuttoa, mitä lukijakin odottaa kirjalta luultavasti eniten.
Ennen leffamaailmaan paneutumista kirja käy kattavasti läpi kehonrakennuksen vaiheita urheilulajina Arnoldin silmin, mitä on hyvin mielenkiintoista lukea ihmisenä, joka ei lajin historiasta mitään tiedä. Kirjasta tulee käsitys, että Arnold on ollut kriittisessä roolissa mitä tulee kehonrakennuksen tunnettavuuden kasvuun maailmalla, mutta voi toki olla, että omaelämänkerran yksipuoliset näkemykset tässä kohtaa alkavat jo hiukan sokaista. Ilmeisesti Arnoldin kunnianhimo, markkinointitaidot ja innostus ovat tehneet kuitenkin lajille paljon hyvää. Totuus on myös, että kehonrakennuksen ansiosta Arnold pääsi elokuvamaailmaan; miehen veistosmaisella vartalolla on ollut varmasti suurempi vaikutus leffantekijöihin kuin hänen näyttelijätaidoillaan. Kirja tarjoaa mielenkiintoisia katsauksia siihen, miten Arnold lopulta pääsi Hollywoodiin, mutta tässä kohtaa kirja alkaa käydä myös hiukan sekavaksi.
Arnold alkaa kertoa sijoituksistaan ja bisneksistään. Arnold alkaa kertoa elokuvistaan. Arnold alkaa kertoa jälleen kehonrakennuksesta. Arnold alkaa kertoa ystävistään, kontakteistaan ja suhteistaan. Arnold alkaa kertoa random tapaamisista julkkisten kanssa, millä ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Kirja saavuttaa pikkuhiljaa pisteen, missä Arnold jaarittelee epäolennaisia asioita ja tarinankerronta alkaa poukkoilla asiasta toiseen niin, että fokus alkaa kärsiä ja teksti paisua. Vaikka kirja kertookin Arnoldin omin sanoin hyvin kattavan tarinan, niin tästä lähes 700-sivuisesta kirjasta olisi pitänyt editoida ainakin 200 sivua pois. Yhdessä lauseessa Arnold on kertomassa jostain elokuvasta, kun yhtäkkiä hän kertookin kuinka tapasi Charles Bronsonin bileissä tai oli Oprahin kanssa salilla juttelemassa, miten tärkeää on pysyä kunnossa. Ketä kiinnostaa? Arnoldin kirjoitustyyli alkaa hahmottua lukijalle yhä selvemmin ja selvemmin, ja tekstissä on yksinkertaisesti liikaa huomiohakuisuutta, omahyväisyyttä ja itsekehuista jaarittelua mukana. Lukijalle ei voi jäädä hyvä maku, jos Arnold kertoo Terminator 2 elokuvasta yhtä paljon kuin merkityksettömistä tapaamisistaan muiden julkkisten kanssa.
Kirja ei ole kuitenkaan tuhoon tuomittu. Arnold kertoo hauskoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia elokuvien tekemisistä ja tuo jokaiseen elokuvaan oman näkemyksensä; millaisena hän itse leffaa pitää, miten hän päätyi elokuvaan ja miten hän on sen tekemiseen itse vaikuttanut. Moni tärkeä elokuva kuitenkin ohitetaan suhteellisen nopeasti, mikä on pettymys, mutta toisaalta mies kertoo rehellisesti tekstissä niitä asioita, mitä hän itse näkee merkittävinä, eikä niitä, mitä hänen faninsa ehkä näkevät.
Kirjan ehdottomasti mielenkiintoisimpia aspekteja on kuitenkin Arnoldin yksityiselämän esiin tuominen ja hänen poliittinen uransa. On kiehtovaa kuulla miehen omin sanoin hänen poliittisista näkemyksistään, joita hän myös perustelee kirjassa hyvin vakuuttavasti. Erityisen mausteen hänen poliittiseen elämäänsä on tuonut se, että hän oli republikaanina tuohon aikaan naimisissa Kennedyn kanssa. Arnold kertoo avoimesti urastaan Kalifornian kuvernöörinä; miten hän kampanjoi, miksi hän voitti, mitä päätöksiä hän yritti ajaa läpi ja miksi jotkut asiat epäonnistuivat. Itse näin ainakin aikoinaan asiaan vihkiytymättömänä lähinnä komiikkaa siinä, että Arnold pyrkii kuvernööriksi, mutta Total Recall paljastaa kuitenkin sen, että Arnold on ollut jo kauan ennen kampanjaansa politiikkaan perehtynyt ja vaikuttanut mies, jolla on selkeät visiot siitä, mitä hän haluaa toteuttaa. Vaikka Arnold ei ehkä ymmärtänyt kuvernööriksi lähtiessään poliittisia etikettejä ja nyansseja, niin perinteiseksi julkkispoliitikoksi häntä ei voi mitenkään lokeroida.
Total Recall on pääasiassa mielenkiintoinen teos, joka valaisee Arnoldin elämää ja tekemisiä lukijalle hyvin kattavasti. Kirja on kirjoitettu kuitenkin selkeästi enemmän tunnepohjaisesti kuin rationaalisesti, ja tämä on sekä hyvä että huono: teksti on rehellistä ja Arnoldin näköistä, mutta samalla asiasta toiseen poukkoilu ja jaarittelu tekee siitä välillä liian sekavan ja pitkästyttävän lukea. Rankkaa editointia olisi tähän tarvittu. Kirjaa lukiessa kannattaa myös muistaa, että kyseessä on nimenomaan Arnoldin näkemykset asioista; kirja antaa kuvan vaikuttavasta miehestä, mutta uskon, että hänen elämäänsä ja tarinaansa kuuluu myös negatiivisempiä piirteitä, joita mies käsittelee hyvin rajallisesti. Jos jokin asia kirjasta kuitenkin käy selväksi, niin se on se, että Arnold on poikkeuksellisen kunnianhimoinen ja töitä paiskiva yksilö, joka ei ole saanut mitään ilmaiseksi. Tavallaan häntä voisi sanoa jopa visionääriksi. Jos jokaisella ihmisellä olisi samanmanlainen draivi päällä läpi elämän kuin mitä Arnoldilla on ollut, niin maailma olisi luultavasti hyvin eri näköinen paikka.
Arvosana: 7,5/10
Vihdoin ja viimein sain tämän pelin pelattua läpi. Kaiken muun tekemisen ohessa on vähän vaikea löytää aikaa pelailulle, eikä asiaa helpota se, että nykyajan pelit ovat niin älyttömän isoja. Noh, riittääpähän koluttavaa.
Mass Effect Andromeda
Biowaren Mass Effect trilogia on yksi 2000-luvun rakastetuimpia scifi/roolipelejä ja siihen on syynsä; ne ovat hauskoja pelata, hahmot ovat muistettavia ja tarina on ensiluokkaisen kiehtova. Noh, kyseenalaisesta lopetuksesta huolimatta. Pelit kehittyivät myös koko ajan ja jokainen trilogian osa on omanlaisensa kokonaisuus, ensimmäisen ollessa eniten roolipeli ja kolmannen ollessa eniten toimintapeli. Kakkonen (se paras osa) on jotain tältä väliltä. Muutamaan otteeseen on tullut nuo pelit pelattua ja aloin miettimään, että mistä se johtuu, että joihinkin peleihin palaa mielellään ja joihinkin ei, vaikka kaikki pelit olisivat laadukkaita? Yksi suurin tekijä on ehkäpä se, että nykyajan trendi tuntuu olevan massiivisuus, jota tukee open world ratkaisu, vaikka sitä ei välttämättä tarvittaisi mihinkään. Pelit ovat yksinkertaisesti liian suuria ja pitkiä kokonaisuuksia, että niihin jaksaisi enää ensimmäisen kerran jälkeen palata. Poikkeuksiakin toki on, kuten The Witcher 3 ja Skyrim, mutta näissä open world tekniikka onkin tehty onnistuneesti. Mass Effect trilogiaan on helppo palata, koska pelit kestävät noin 30 tuntia kappale, joten ne pelaa läpi suhteellisen vaivattomassa ajassa. Mutta kuten niin monet nykyajan pelit, myös Mass Effect Andromeda on hurahtanut open world tyyliin, mikä tekee siitä samalla myös erittäin laajan pelin.
Andromeda on pelisarjassa oma kokonaisuutensa, eikä liity alkuperäiseen trilogiaan kuin osittain. Universumi on sama, mutta galaksi eri; Andromeda alkaa nimensä mukaisesti siitä, kun Linnunradan rodut ovat jättimäisellä hankkeella matkanneet 600 vuotta kohti uutta galaksia, Andromedaa, löytääkseen itselleen uuden kodin. Jokaisella rodulla on oma Pathfinder, jonka on tarkoitus kartoittaa elinkelpoisia maailmoja. Hommat kuitenkin kusevat alkumetreille, kun pimeästä energiasta muodostuva Scourge tuhoaa saapuvia laivueita ja on tehnyt lukuisista planeetoista lähes elinkelvottomia. Galaksissa häiriköi myös aggressiivinen Kett rotu, joka sotii paikallista Angaran rotua vastaan. Konflikti, johon Linnunradan sankarit joutuvat tottakai mukaan. Päähenkilö pelissä on Scott Ryder, joka joutuu pakon sanelemana perimään Pathfinder tittelin isältään, ja jonka on määrä saavuttaa rauha Angaran kanssa, voittaa Kett uhka ja tehdä planeetoista jälleen elinkelpoisia.
Peli on ideatasolla hyvä; ajatus siitä, että pelaajan pitää jälleenrakentaa maailmoja elinkelpoisiksi on raikas ja mielenkiintoinen. Valitettavasti toteutuksen tasolla homma ei olekaan niin mielenkiintoista. Maailmojen muuttaminen on jokaisella planeetalla samanlaista; etsi muinaisten Remnant robottien maanalaiset holvit ja käynnistä niiden generaattorit, jotka sitten taikovat ilmakehän jälleen elinkelpoiseksi. Pienempinä prosesseina selvitellään planeettojen poliittisia ja sotilaallisia ongelmia, ja yritetään tehdä elinpaikoista rauhaisia. Vaikka planeetat ovat eri näköisiä, niin käytännössä nämä toimenpiteet kuitenkin koostuvat sarjoista pieniä tehtäviä, jotka muistuttavat enemmän tai vähemmän kaikki toisiaan. Ensimmäisen maailman jälkeen pelaaja tietää jo mitä seuraavassa pitää tehdä, eikä maailmojen muuttaminen siksi ole sen ensimmäisen jälkeen enää kovinkaan mielenkiintoista. Todellista kulttuurin ja infrastruktuurin rakentamista pelissä ei ole, mikä on toki ymmärrettävää, koska paino pelissä on kuitenkin enemmän toiminnassa ja seikkailussa. Ajatus SIMS tyylisestä rakentamisesta olisi voinut olla kuitenkin oikein toteutettuna erittäin mielekäs lisä peliin, nyt planeettojen pelastaminen ja asuttaminen jää ratkaisuiltaan melko pinnalliseksi ja keinotekoiseksi.
Open world alueet ovat suurimmillaan todella laajoja, eikä kulkeminen ilman kulkuneuvoa onnistu mitenkään. Planeettoja on myös lukuisia, joten tutkittavaa pelissä riittää paljon. Pääsemme tässä kohtaa kuitenkin jälleen siihen, että onko open world ratkaisu pelin kannalta välttämätön? Andromedan kohdalla ei ole. Peli astuu täsmälleen samaan miinaan, mihin esim. Metal Gear Solid 5 astui: se päätyy open world tyyliin, koska se on trendikästä, ei siksi, että se olisi tarpeellista. Suurin osa pelin avoimen maailman alueista on pelkkää erämaata ja siirtymistä, eikä alueilla ole oikeasti mitään sellaista, minkä takia jaksaisi motivoitua koluamaan jokaisen vuoren rinteen ja joen penkan. Ainoastaan maailmassa tapahtuvat tehtävät ovat paikkoja, joihin tulee mentyä ja silloinkin fast travel systeemillä, jos mahdollista. Siirtyminen on pelkkää siirtymistä; tylsää ajamista ja kävelyä. Open world on tässä(kin) pelissä täysin turha elementti, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Pelattavuus itsessään on pääasiassa hyvin vaivatonta, sujuvaa ja loogista. Taistelutilanteet ovat hauskoja ja intensiivisiä, ja ehdottomasti yksi pelin parhaita puolia. Taisteluamekanismia ei olla alkuperäiseen trilogiaan nähden muutettu juurikaan, ainoina eroina ovat laajempi valikoima biotic/combat/tech liikkeitä, sekä mahdollisuus pomppia jetpack rakettien avulla. Hahmon kehitys on myös hyvin samantyylinen, vaikka runsaasti uusia erikoisliikkeitä pelistä löytyykin. Niillä ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole merkitystä, koska pelaaja pystyy asentamaan vain 3 erikoisliikettä kerrallaan. Tämä aiheuttaa sen, että pelaaja kehittää vain muutamaa voimaa, eikä taisteluissa saa kovinkaan monipuolista liikearsenaalia koskaan käyttöön. Monipuolinen valikoima kuitenkin mahdollistaa sen, että pelaaja saa rakentaa hahmoaan täysin haluamaansa suuntaan; taistelijaluokat (soldier, vanguard, ym.) kehittyvät sen mukaan miten hahmoasi kehität, eikä pelin alussa valita hahmolle minkäänlaista hahmoluokkaa.
Pelin hahmot ja tarina ovat valitettavan keskinkertaisia, ja tässä on ehkä suurin yksittäinen ongelma pelissä. Tarinan alkuasetelma on ihan kiehtova, mutta toteutus jää vain tyydyttävän tasolle. Hahmoissa ei ole samanlaista särmää ja vetovoimaa kuin alkuperäisessä trilogiassa, kaikkien hahmojen jäädessä jotenkin pinnallisiksi ja keinotekoisiksi. Päähenkilö Ryder on suoranainen joo-joo mies, joka saa asioita aikaan, mutta jossa ei ole minkäänlaista karismaa. Muut hahmot seuraavat lampaina perässä, oikeastaan vain Angara rodun edustaja Jaalin ja Drack Kroganin ollessa jollain tasolla mielenkiintoisia persoonia, joista Drack on lopulta myös vain kopio alkuperäisen trilogian Wrexistä. Shepardin, Garruksen, Liaran, Mordinin, Gruntin, Jokerin, Morinthin, Thanen ja The Illusive Manin kaltaisten ikimuistettavien hahmojen tasolle ei pääse kukaan edes lähelle. Tarina on ihan ok, mutta ei tarjoa myöskään mitään originaalia tai ihmeellistä, mihin pelaajat voisivat rakastua ja palata aina uudestaan ja uudestaan. Reapereiden saappaita on toki vaikea täyttää. Juoni on kuitenkin ihan mukiinmenevä, eikä sinällään voida puhua flopista. Yhtä keskinkertainen ja värikäs kuin hahmotkin.
Yksi tekninen miinus pelille muodostuu bugeista ja epäloogisuuksista, niitä pelissä esiintyy paljon. Ruutu jumittaa hetkittäin vähän väliä ja pelissä tapahtuu välillä kummallisuuksia, esim. jos hyökkäät tukikohtaan, häviät taistelun ja aloitat tallennuksesta alusta, niin kaikki viholliset ovatkin jo muka tuhoutuneet ja kadonneet tukikohdasta. Ei mitään logiikkaa. Grafiikkapuolella oli pelin ilmestyessä myös paljon ongelmia ja hahmot näyttivät ilmeisesti hyvin elottomilta, mutta tämä korjattiin peliin ilmeisen nopeasti. Kaiketi peli oli vähän keskeneräinen kun se julkaistiin. Oli miten oli, tämän hetken grafiikat ovat ihan hyvät, vaikka eivät huimaa päätä. Nykyajan teknologialla pitäisi saada kauniimpaa tulosta aikaan, ja vertailukohtia kyllä löytyy esim. Uncharted 4:sta, The Witcher 3:sta ja Horizon Zero Dawnista.
Kokonaisuutena Mass Effect Andromeda on ihan hyvä peli ja sen pelaa ihan mielellään loppuun, mutta se ei tarjoa kuitenkaan mitään ikimuistettavaa ja legendaarista. Joitain teknisiä ongelmia pelissä on, ja jotkut ratkaisut olisi voinut tehdä paljon paremmin, kuten turhan ja häiritsevän open world mallin. Intensiiviset taistelut ja hauska räiskintä kantavat peliä kuitenkin mukavasti, mutta valitettavasti pelkästään sen voimin peli ei nouse lähellekään alkuperäisen trilogian magiaa, vetovoimaa ja erinomaisuutta. Näin jälkikäteen ajateltuna ajatus Andromedasta oli erittäin hyvä, mutta toteutus jäi valitettavan keskinkertaiseksi, eikä pelillä ole juurikaan mitään annettavaa Mass Effect universumiin. Kertaluontoisena kokemuksena se on kuitenkin ihan hauskaa ajanvietettä, jonka parissa viihtyy ihan hyvin, mutta jos aikasi on kortilla ja haluat pelaajana perehtyä vain aikasi arvoisiin peleihin, niin en välttämättä tätä peliä jo laajuutensakaan takia voi suositella. Mass Effect faneille tämä on varmaankin pakkokokeilu, kuten oli itsellenikin. En näe kuitenkaan mitään syytä, miksi missään vaiheessa tätä enää uudestaan koskaan pelaisin. Toisin kuin alkuperäisen trilogian, jonka pariin ajattelin palata piakkoin jälleen, neljännen kerran.
Arvosana: 7,1/10
En osaa kirjoittaa tästä ilman spoilereita, joten jos ette ole kautta nähneet, niin älkää lukeko pidemmälle.
Game of Thrones (Osa 3/Kausi 7)
Game of Thronesin taru lähenee loppuaan kiihtyvällä tahdilla ja on vaikea uskoa, että jäljellä on enää yksi seitsemän jakson tuotantokausi. Sarjan taival on ollut pitkä ja tarunhohtoinen, ja matkan varrella siitä on muodostunut yksi kaikkien aikojen suosituimmista, ellei jopa suosituin sarja mitä TV historiassa on nähty. Vaikka George Martinin kirjasarja onkin 99 prosenttisesti sarjaan verrattuna suvereeni, on HBO saanut luotua poikkeuksellisen onnistuneen adaption tarinasta TV ruutuun. Huteja ja mokia on matkan varrella toki tehty enemmän tai vähemmän, mutta on silti todettava, että kaikki 6 tähän astista tuotantokautta ovat olleet omilla tavoillaan TV-viihdettä parhaimmillaan. Tyyli ja tunnelma ovat hiukan toki muuttuneet 5. ja 6. kausien aikana, kun Martinin lähdemateriaali on alkanut ehtyä. Laatu ei ole tämän johdosta kuitenkaan kärsinyt suuremmin, vaikka Dornen tapahtumat 6. kaudella olivatkin suurin yksittäinen rimanalitus koko sarjassa. Uunituore 7. tuotantokausi taitaa olla kuitenkin nyt ensimmäinen kausi, jossa kirjamateriaalia ei ole tukena enää ollenkaan, eikä Martin itse ole enää tuottamassa sarjaa. Vuosia kestänyt pelonsekainen jännitys konkretisoituu siis tämän kauden myötä: pystyvätkö D&D sekä HBO viemään sarjan loppuun kunnialla ilman Martinin mielikuvitusta ja mestarillista tarinankerrontaa?
Aloitetaan kauden hyvillä puolilla. Game of Thrones on äärimmäisen hyvin tuotettu sarja, joka näkyy seitsemännellä kaudella paremmin kuin koskaan aiemmin. Erikoistehosteet ovat TV-sarjaksi huikaisevan hyvän näköistä, täysin vertailukelpoista suuren luokan Hollywood elokuville. Vaikka taistelujen määrä ja toiminta on noussut suurempaan rooliin tällä kaudella, niin dialogi painotteista draaman rakentamista ei olla kuitenkaan unohdettu. Parhaimmillaan taistelukohtaukset menevät toden teolla ihon alle, josta paras esimerkki tältä kaudelta löytyy Spoils of War jaksosta: lopun taistelukohtaus on pitkästä aikaa erinomainen muistutus siitä, miksi sarja on niin loistava; fanit ovat molempien joukkojen puolella hurraamassa sekä Jaime Lannisterin että Daenerys Targaryenin armeijoille. Ja mikä parasta, taistelussa oli todellista arvaamattomuutta, eikä katsoja osannut aavistaa lopputulosta, toisin kuin liian LotR henkinen Battle of the Bastards viime kaudelta, joka näyttävästä ulosannistaan huolimatta oli aivan liian ennalta-arvattava ja kliseinen. Spoils of War tarjosi kuitenkin todellista jännitystä ja draamaa, jollaista ei olla suurissa taistelukohtauksissa nähty sitten toisen kauden erinomaisen Blackwater jakson. GoT:n juonikuviot ovat myös edelleen suoraviivaistumisesta huolimatta ”normaalia” sarjaa monipuolisemmat ja polveilemammat ja sarjassa on edelleen läsnä omalaatuinen vahva tunnelmansa, mistä on paljolti kiittäminen myös Djawadin musiikkeja.
On kuitenkin valitettavaa sanoa, että erinomaisuus kaudessa jää näihin seikkoihin. Missään vaiheessa kausi ei suoranaisesti mene huonon puolelle laadussa, mutta koska kyseessä on Game of Thrones, niin tämä tuottaa automaattisesti jonkinasteisen pettymyksen katsojalle. Mikä lopulta on tehnyt ja tekee GoT:sta erinomaisen sarjan? Uskottavuus. Arvaamattomuus. Yksityiskohdat. Äärimmäisen mielenkiintoiset hahmot, hahmokehitykset ja hahmojen väliset kemiat. Mystiikka. Poikkeuksellisen mielenkiintoinen maailma ja sen historia. Mustavalkoisen hyvä-paha asettelun täydellinen uupuminen. Näitä elementtejä seitsemäs kausi vesittää tarinassa valitettavan paljon.
Sarjaa on vaivannut jo parin kauden aikana se, että hahmojen arkkeja ei rakenneta kunnolla loppuun asti. Yksi vaikuttavin tekijä sarjassa on aina ollut se, että kukaan ei ole turvassa, kaikki voivat kuolla. Aikaisemmin näihin on kuitenkin panostettu paljon paremmin; Robbin ja Catelynin hahmoja kehitettiin upeasti ja kolmannen kauden The Rains of Castameren verilöyly rakennettiin hyytävästi. Ned Starkin kuolemaa viriteltiin koko ensimmäinen kausi. Oberyn Martellin yllättävä kuolema oli niin vaikuttava, koska hahmo kasvatettiin huippuunsa ja kukaan ei sitä odottanut. Ja niin edelleen. GoT on tunnettu siitä, että hahmoja kuolee siinä paljon, mutta viimeisen kahden kauden aikana oikeastaan vain High Sparrown ja kumppaneiden kuolemat on toteutettu vastaavalla tavalla, lähes kaikki muut kuolemat ovat tulleet ilman minkäänaista tarinallista rakentamista ja siksi ne ovat olleet vain tappamista tappamisen vuoksi. Tämä aiheuttaa sen, että kuolemilla ei ole katsojalle enää mitään merkitystä, ne vain tapahtuvat ja homma menee eteenpäin. Uusimmalla kaudella sama trendi jatkuu mm. Dornen äpäränaisten muodossa. Mikä pointti heidän kuolemillaan oli? Mikä pointti on koko Dornella enää? Kirjoissa Dornen asema on erittäin mielenkiintoinen, mutta sarja on päättänyt vain tappaa kaikki tärkeät hahmot sieltä ilman, että sillä olisi sarjan itsensä kannalta yhtään mitään merkitystä. Nyt Dorne vain möllöttää, eikä koko kansakuntaan keskitytä enää millään tavalla. Tämä on huonoa draamaa ja käsikirjoitusta. Martinin tarinassa kuolema saattaa koskea kyllä ketä tahansa, mutta hän ei koskaan tapa hahmojaan turhaan, kuolemilla on aina jokin merkitys tarinan kannalta; Nedin kuolema sytyttää sodan, Robbin kuolema lopettaa sen, Oberynin kuolema tuo Dornen mukaan, Joffreyn ja Tywinin kuolemat luovat valtatyhjiön, etc etc. Nyt kun hahmoja kuolee, ei katsoja hetkahda näistä enää mitenkään, koska kuolemia ei rakenneta ja alusteta mitenkään järkevästi, eivätkä ne vie tarinaa eteenpäin millään tavalla.
Hahmot ja etenkin hahmokehitykset kärsivät myös paljon seitsemännellä kaudella. Dialogi ja draama on paikoitellen oikein laadukasta, mutta tuntuu, että sarja menee näiltä osin eteenpäin pääasiassa täysin menneiden kausien höyryillä. Mitä Bran touhuaa istumisen sijaan? Mikä ihmeen pointti Varyksella on enää yhtään minkään suhteen? Littlefingerin heittosäkiksi muuttunut rooli viedään valitettavasti loppuun ja hahmon kuoleman myötä hän muuttui yhtä mielenkiintoiseksi kuin oksa. Ilmeisesti sarjan tekijät eivät enää vain keksineet hänelle mitään käyttöä. Aryan ja Sansan välinen eripura oli täysin hahmojen vastaista, eikä siinä ollut mitään järkeä. Tässäkin kohtaa tuntuu, että sarjan tekijöiden on vain ollut pakko keksiä heille jotain tekemistä, koska eivät enää itsekään tiedä mitä käyttöä heillä tulevaisuudessa voisi olla. Euronissa on edes vähän särmää, mutta hänenkin motiivinsa ja tekemisensä tuntuvat olevan pahasti tuuliajolla. Tämä kaikki on merkki siitä, ettei sarjan tekijöillä yksinkertaisesti ole tarpeeksi mielikuvitusta viedä tarinalle oleellisia hahmoja mihinkään suuntaan ilman Martinin taustamateriaalia, ja he päättävät siksi joko tappaa ne, olla tekemättä heillä mitään, tai keksiä heille juonikuvioita, jotka eivät oikein käy järkeen. Tämän ansiosta jokaisesta edellämainitusta hahmosta on tullut yksinkertaisesti tylsä, eikä katsoja enää oikein edes välitä, mitä heille käy. Ainut poikkeus on Bran, toivon syvästi, että hänen hahmonsa saa vielä tuulta alleen viimeisessä kaudessa.
Muut sarjan hahmot polkevat myös hiukan paikoillaan, eikä heidän persoonissaan tapahdu enää juurikaan merkittävää kehitystä. Kauden valopilkkuja ovat edelleen Jaime, Tyrion, Jon, Daenerys, Cersei ja Sandor, mutta hekään eivät loista enää samaan tapaan kuin aikaisemmin. Tyrion jää hiukan varjoon Daeneryksen kourana ja Cersein nihilismi on jo vanhaa tuttua. Jaimen kehitys on kauden parasta antia, mikä tekeekin hänestä mielenkiintoisimman yksittäisen hahmon. Mistä tämä hahmojen taantuma sitten johtuu? Luultavasti siitä, että seitsemännen kauden ohjaustyössä, käsikirjoituksessa ja tempotuksessa on vakavia ongelmia. Tahti on tällä kaudella päätä huimaavaa ja ymmärrän sen, että sarja on saatava päätökseen, mutta toteutuksen puolella tämä aiheuttaa paljon soraa. Hahmot siirtyilevät tuhansia maileja kohtausten välillä, korpit lentävät valonnopeudella ja ketään ei tunnu haittaavan. Toki siirtymisien välillä kuluu paljon aikaa, mutta tämä ei valitettavasti välity katsojalle millään tavalla, kun esimerkiksi Jon on yhdessä kohtauksessa Dragonstonella ja seuraavassa muurin toisella puolella. Tämä tekee kaudesta hätäisen oloisen ja katsojalle tulee olo, että sarja halutaan vain purkkiin nopeasti.
Pahiten tämä korostuu Beyond the Wall jaksossa, mikä kärsii niin valtavista uskottavuusongelmista ettei mitään tolkkua. Miten ihmeessä Jon ja kumppanit selvisivät kivellä ilman vettä, ruokaa ja lämpöä niin kauan? Miten Daenerys ratsasti lohikäärmeillään muurin taakse päivässä? Miten hän löysi juuri sille paikalle, vaikka ei ole koskaan käynytkään pohjoisessa? Miksi Night King ei tappanut Drogonia ja Danya Viserionin sijaan? Mistä kuolleet saivat valtavia ketjuja keskellä jäätynyttä erämaata? Jakson lukemattomat ihmepelastumiset eivät myöskään sovi GoT:n maailmaan mitenkään ja näiden ongelmien takia jakso on näyttävyydestään huolimatta yksi koko sarjan heikoimpia, kiitos järkyttävien uskottavuusongelmien, fanien älykkyyden aliarvioimisen ja huonon käsikirjoituksen/ohjauksen. Kaudessa on myös muita samankaltaisia ongelmia, esimerkiksi se, että miten Euron sai yhtäkkiä rakennettua tuhat laivaansa saarella, jossa ei kasva puita? Miten hän pääsi yllättämään Yaran laivaston täysin? Olen aina myös pohtinut, miten Muuri tulee lopulta kaatumaan, mutta tällaista skenaariota en koskaan kuvitellut. Viserionin myllytys kauden lopussa on huikeaa katseltavaa, mutta tässäkään kohtaa siinä ei ole mitään logiikkaa; Muurissa on vahvoja muinaisia taikoja, joiden on tarkoitus estää kuolleiden pääsy sen toiselle puolelle. Toisin sanoen minkään White Walkereiden/Night Kingin taikuuden ei pitäisi tehota Muurin loitsuihin, tai he olisivat tulleet sen läpi jo aikaa sitten. Epäkuolleen Viserionin voimat ovat osa kuolleiden taikuutta, minkä takia sen sinisellä tulimyrskyllä ei pitäisi olla mitään vaikutusta Muuriin. Sarjan tekijöiden perustavanlaatuinen välinpitämättömyys yksityiskohtiin on tuhoamassa omalta osaltaan koko sarjan vetovoimaa, mystiikkaa ja erinomaisuutta.
Jälleen annan varmasti kuvan, että tämä kausi oli kauttaaltaan täynnä virheitä ja että se on huono. Huono se ei ole, jos ajatellaan keskivertosarjoja tai perinteisempää fantasiaa. Fantasian ystäville tämäkin kausi tarjoaa paljon katsottavaa ja kausi on kauttaaltaan oikein viihdyttävä, mutta Game of Thrones kaudeksi se on yksinkertaisesti täynnä ongelmia ja aukkoja. Tempotus on hyperaktiivista, yksityiskohtiin ei paneuduta, hahmoihin ei pureuduta kunnolla ja meininki alkaa muistuttamaan liikaa Hollywoodin elokuvatuotantoja, joissa sankarit pelastuvat aina täpärästi. Game of Thrones on ollut erinomainen sarja juuri siitä syystä, että se poikkeaa omalla uniikilla tavallaan kaikesta muusta fantasiasta ja draamasta, mutta viimeistään seitsemännen kauden myötä se on ajautunut yhä syvemmälle perinteisen fantasiakerronnan tyyliin, missä hyvä kohtaa pahan ja yksityiskohdilla ei ole niinkään väliä. Sarja alkaa olla yhä enemmän ja enemmän ennalta-arvattava. Kaikki nämä seikat tiputtavat GoT S7:n erinomaisesta sarjasta ”vain” hyväksi sarjaksi, jolla olisi ollut kuitenkin potentiaalia vaikka mihin. Toivon hartaasti, että viimeinen kausi korjaa joitain tämän kauden ongelmia, ja että homma ei jatka tällä suoraviivaisella tyylillään, vaan tuo mukanaan todellista draamaa ja yllätyksiä. Erityisesti mitä tulee Night Kingiin.
By the way, missä on Ghost…?
Arvosana: 8,0/10
———————————————————————————-
Jälkilöylyt/Spekulaatio tulevasta:
Ajattelin käyttää tähän loppuun vielä hiukan aikaa siihen, mitä odotan ja toivon tulevalta päätöskaudelta hahmojen ja tapahtumien osalta. Paskin mahdollinen lopetus sarjalle olisi se, että Dany ja Jon (Aegon, wtf? Rhaegarin toisen lapsen nimi oli Aegon. Sekavaa.) rakastuvat, voittavat kuolleiden armeijan, hallitsevat valtaistuinta yhdessä ja kuin ihmeen kaupalla saavat vielä jälkeläisiä. Toivon hartaasti, että HBO ja D&D ymmärtävät, miten kliseinen ja naiivi lopetus tällainen olisi. Ei, Martin on itse sanonut, että kirjojen lopetus tulee olemaan katkeran suloinen, mikä tarkoittaa sitä, että paska lentää tuulettimeen monen hahmon osalta.
Olen jo pitkään ollut lähes satavarma siitä, että Daenerys tulee kuolemaan jossain vaiheessa. Martinin tyyli on ollut aina se, että kun hahmo on täyttänyt tarinan osalta tarkoituksensa, hahmo kuolee. Omasta mielestäni Daeneryksen pointti koko tarinalle on tuoda lohikäärmeet siihen mukaan, ei mitään muuta. Koko sarjan hänen hahmoaan on viety siihen suuntaan, että hän valtaa lopulta valtaistuimen ja hallitsee Westerosia, mutta tämä olisi aivan liian itsestään selvää. Uskon, että hänen on kuoltava jossain vaiheessa, että se on välttämätöntä Night Kingin voittamiseksi. Yksi skenaario voisi olla se, että hän on Azor Ahai profesian Nissa Nissa, joka uhraa itsensä Azorille, jotta legendaarinen Lightbringer voi syntyä, ase joka karkoitti valitun kädessä White Walkerit edellisessä War of Dawnissa. Se, että onko Lightbringer todellakin miekka vai jokin muu symboli, on täysin eri asia. Mikä olisi katkeran suloisempaa kuin se, että Jon joutuu tappamaan Daeneryksen, rakkaansa, voittaakseen sodan elämän puolesta…?
Mitä tulee Joniin, niin näyttää yhä todennäköisemmältä, että hän todellakin on profesian valittu, ei Daenerys. Mutta onko hän lopulta sarjan merkittävin hahmo? Itse näkisin asian niin, että Bran on lopulta ainut, jolla on oikeasti jotain mahdollisuuksia voittaa Night King. Hän on tarinan todellinen jedi ritari. Voi toki olla että Jon ja Bran muodostavat myös kaksikon, joka pystyy haastamaan Night Kingin; Bran psyykkisien voimiensa ansiosta (jotka Night Kingillä ovat myös valtavat) ja Jon R’hollorin valittuna fyysisenä taistelijana. Joka tapauksessa odotan Branin olevan avainasemassa lopputaisteluissa. Kenties hän valtaa voimillaan kuolleen Viserionin ja siirtyy hänen nahkoihin..? Ken tietää. Viserionin kuoltua ja Jonin veriperinnön selvittyä lienee kuitenkin selvää, että Jon on ainut vaihtoehto ratsastamaan Rhaegalilla tulevassa kaudessa. Mutta kuoleeko Jon? Tämä on nyt 50/50. Mahdollisuudet molempiin ovat ihan yhtä todennäköiset.
Cersei raskaana? Eränoita ennusti, että hän tulee saamaan kolme lasta, joten mikäli HBO ei ignoraa jälleen yksityiskohtia, niin on todennäköistä, että Cersei saa keskenmenon tai kuolee kokonaan viimeisessä kaudessa. Jotenkin tuntuu, että hänen kuolemansa tulee olemaan väistämätön asia. Jaime taas on eri juttu ja luulen, että kun pöly on laskeutunut, niin hän seisoo jälleen Kingsguardin komentajana (instituutio, mikä on muuten unohdettu täysin sarjassa…), oli hallitsija kuka tahansa. Tyrion menettää Kouran virkansa Daeneryksen kuoltua, mutta hänestä tulee, viimein, Casterly Rockin hallitsija ja Lannistereiden suvun jatkaja. En näe Tyrionin kuolemista todennäköisenä, hänen kuolemansa ei ajaisi mitään suurempaa agendaa.
Sandor ja Gregor. Heidän taistelunsa on varmasti tulossa ja valitettavasti Gregor tuntuu vähän liian kuolemattomalta Sandorille, joten en usko Sandorin selviävän elossa kauden loppuun. Gregorista en tiedä, mutta ei hänenkään selviytymisellä olisi oikein mitään pointtia, jos Cersei kuolee. Joten sanotaanko näin, että molemmat tuhoutuvat.
Littlefinger valitettavasti jo kuoli, joten Varys kuolee luultavasti myös. Melisandre siitä hiukan vihjaili. Varys on hahmona tuuliajolla, enkä oikein sarjassa keksi hänelle enää mitään käyttöä (toisin kuin kirjoissa). Joten antaa mennä vaan HBO hyväksi havaitsemallanne tavalla.
Sansa ja Arya. Aryasta en osaa sanoa nyt oikein mitään, koska en tiedä mikä hänenkään roolinsa tulevaisuudessa voisi olla. Luultavasti hän selviää hengissä ja hänestä tulee Winterfellin valtiatar. Miksikö hän? Koska uskon edelleen, että Sansa on se nuori ja kaunis kuningatar, joka tulee syrjäyttämään Cersein valtaistuimelta, kuten hänelle on ennustus luvannut. Ei Daenerys, vaan Sansa. Tämä olisi Sansan hahmoa ajatellen looginen vaihtoehto, sillä siitä hän aina unelmoi ja hän sen ansaitsisi. Onko hänellä sitten hallitsijaa rinnalla? En jotenkin usko, mahdollisia kandidaatteja ei tunnu olevan ehdolla. Tai sitten kaiken lopuksi solmitaan Sansan ja herra X:n välinen liitto, joka palauttaa rauhan ja yhtenäisyyden jälleen Westerosiin.
Mielenkiintoisin kysymysmerkki on kuitenkin itse Night King. Kuka hän todella on? Mitä hän oikeasti haluaa? Yksinkertainen vastaus olisi, että hän on vain pahan ruumiillistuma, joka haluaa tuhota kaiken elämän. Mutta mitä jos hänen motiivinsa ovatkin jotain muuta? Netissä on useassa eri lähteessä väläytelty teorioita siitä, että Night King olisikin oikeasti Bran, joka on kyvyillään palannut tuhansia vuosia menneisyyteen, yrittäen estää Night Kingin syntymisen neuvottelemalla Children of the Forestien kanssa, mutta joka joutuu lopulta heidän uhrialttarille ja syntyy uudelleen Night Kinginä. Tämä olisi äärimmäisen mielenkiintoinen juonitwist, mutta en tiedä onko se kovinkaan todennäköistä. Toivon kuitenkin, että Night Kingin persoona olisi lopulta moniulotteisempi kuin sarja antaa ymmärtää, ja että hänessä on vielä puolia, joista emme tiedä mitään. Pelkkä pahan ruumiillistuma olisi hiukan liian perinteinen ratkaisu hyvin epäperinteisessä tarinassa. Mutta hei, siihen suuntaanhan tässä ollaan menossa, niin kuka tietää. Mikäli sarja kuitenkin loppuu niin, että elämä voittaa ja kuolema tuhotaan klassiseen fantasiatyyliin, niin olen syvästi pettynyt.
Kaikkeahan sitä voisi spekuloida, mutta jätetään nyt tähän, ettei lähde ihan käsistä. Odotellaan tulevaa kautta jännityksen ja pelon tuntein.
Operaatio Elop: Nokian matkapuhelinten viimeiset vuodet
”Arkistojen kaivelu paljastaa, että Elopin yhteydet Microsoftiin olivat toimituksessa nousseet nopeasti esiin. Toimittaja Petri Koskisen pörssikommentin otsikko maanantaina kuului: Microsoftin on ostettava Nokia. Koskisen mukaan moni näki Elopin nimityksen olevan yhdistymisen alkusoittoa. Joillekuille visio oli pelottava, muttei kaikille. Yksi jälkimmäisistä oli eräs Nokian ylimpään johtoon kuulunut johtaja, joka oli ollut tekemisissä Elopin kanssa. Hän muistelee olleensa ikionnellinen kuullessaan nimityksestä. Perjantai-iltana johtaja muistaa avanneensa hyvän, siis oikein hyvän, pullon punaviiniä. Jorma Ollilan tuntemuksia tuon päivän illalta emme tiedä. Sen tiedämme, että hänen muutama kuukausi aiemmin käynnistämänsä operaatio Nokian pelastamiseksi oli ottanut ensimmäisen suuren askeleensa. Nokialla oli nyt uusi vetäjä, sellainen, jota markkinat ja ulkomaiset omistajat olivat häneltä toivoneet. Projekti, jota tämän kirjan kannessa kutsumme nimellä Operaatio Elop, oli lähtenyt liikkeelle.”
Nokia. Ei taida olla olemassa suomalaista, joka ei tuntisi tai tietäisi Nokiaa, tai olisi edes jollain tasolla kuullut sen menestystarinasta. Nokia oli ja on edelleen suomalaisen itsetunnon ja kansallisen identiteetin yksi suurimmista ylpeydenaiheista, eikä suotta; yhtiön 90-luvulla alkanut nousukausi oli kerrassaan häkellyttävä. Vuosia Nokia oli kännykkämarkkinoiden kuningas maailmanlaajuisesti, mutta jossain vaiheessa yhtiö tippui kehityksen kärjestä kauas kilpailijoiden taakse. Bisneksen pelastajaksi palkattiin Kanadalainen Stephen Elop vuonna 2010, ja suurin toivein Nokia alkoi kehittämään älypuhelinmarkkinoitaan tuoreelta pohjalta. Kaikki tietävät miten siinä lopulta kävi: Nokian markkina-arvo romahti ja puhelinbisnes myytiin Microsoftille. Elop ei onnistunut nostamaan Nokiaa suosta, mutta mikä on lopullinen totuus miehen motiiveista Nokiassa?
Operaatio Elop pureutuu Elopin valtakauteen Nokiassa ja pyrkii tuomaan tämän totuuden esille. Kirjaa varten on haastateltu yli 100 henkilöä, joiden pohjalta kirja tekee analyysinsä dokumenttien lisäksi. Operaatio Elop onkin tyylillisesti hyvin analyyttinen ja pyrkii tuomaan asiat esille mahdollisimman puolueettomassa valossa ilman tunteilua, puhtaasti faktoihin nojaten. Salminen ja Nykänen ovat tehneet valtavan työn haastattelujen kasaamisessa ja purkamisessa, minkä lisäksi muuhun lähdemateriaaliin pureutuminen on vienyt varmasti myös paljon aikaa. Kirjaa lukiessa tämä ei välttämättä aina edes välity, sillä esimerkiksi haastattelujen sisällöt on tiivistetty tiiviiksi paketeiksi, eikä kirja siksi pursua pelkkiä sitaatteja. Olennaiset asiat on tuotu kuitenkin esille ja tämä lähestyminen toimii kirjalle eduksi; turha haastattelujen läpikäyminen on jätetty pois, mutta tärkeät pointit ja näkökulmat tulevat silti haastatteluista esille, mikä pitää tekstin mielekkäänä ja jouhevana lukea.
Operaatio Elop on kuivan analyyttisestä tyylistään huolimatta hyvin mielenkiintoisesti kirjoitettu, varsinkin jos sattuu olemaan markkinoista, pörssikursseista ja kapitalismista yhtään kiinnostunut, kuten kaltaiseni piensijoittaja sattuu olemaan. Kirja tarjoaa faktojen lisäksi myös spekulaatioita monista eri näkökulmista, mikä avartaa Nokiaa ympäröinyttä maailmaa aika tavalla. Spekulaatio jää kuitenkin enemmän taka-alalle, ehkä juuri sen takia, että kirja pyrkii puolueettomuuteen ja enemmän asioiden esittelyyn sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat olleet. On kuitenkin mielenkiintoista pohtia kirjaa lukiessa itsekin sitä, mitä Nokialle olisi voinut tapahtua, jos asioita oltaisiin tehty toisin ja olisiko matkapuhelinbisnestä pelastanut lopulta yhtään mikään.
Kiehtovin asia Operaatio Elopissa onkin nimenomaan se, että se tuo päivänvaloon asioita, joita Elopin valtakaudella media tai muut tiedotusvälineet eivät tuoneet. Suurin kysymys kirjassa on tietenkin se, että oliko Elop troijan hevonen ja Microsoftin mies. Tähän kirja myös tarjoaa kattavin perustein vastauksia, ja suosittelen jokaista lukemaan jo tämänkin takia tämän kirjan, etenkin jos sattuu olemaan asiaan jokin mielipide. Harvoin tämmöiset asiat ovat kuitenkaan mielipiteistä kiinni; faktat löytyvät aina huudatuksen ja myllerryksen takaa, mutta liian usein niitä ei jakseta kuunnella tai niihin ei jakseta perehtyä. Tämä pätee vahvasti suomalaisiin ja Elopin Nokiaan: Suomen viennin ylpeys oli suomalaisille suurempi asia kuin vain yritys, se oli osa suomalaista identiteettiä, minkä takia Elopin valtakauden myötä mies käytännössä ristiinnaulittiin täällä Pohjolassa. Toki, hän teki valtavia virheitä toimitusjohtajana, mutta ennenkuin häntä leimaa troijan hevoseksi, niin kannattaa ottaa faktoista selvää. Niitä tämä kirja tarjoaa hyvin kattavasti.
Operaatio Elop on tärkeä teos, sillä se tuo totuuden Nokiasta esille luotettavimmalla mahdollisella tavalla. Sen rationaalinen lähestyminen tunteita herättäneeseen aiheeseen on merkittävä asia, mikä yhdessä faktoihin pohjautuvan analyyttisen kirjoitustyylin lisäksi nostaa kirjan yleissivistyksen monumentiksi. Jos jotain olisi kirjassa voinut vielä tehdä tarkemmin, niin lähdeviitteitä olisi voinut uittaa tekstin sekaan, vaikka kirjan lopussa oleva lähdeluettelo onkin kattava ja tarkka. Ilman viitteitä lukija ei kuitenkaan osaa yhdistää kirjan faktoina esittämiä asioita irralliseen lähdeluetteloon, minkä takia omaehtoinen perehtyminen syvemmin yksityiskohtiin ei ole kovinkaan helppoa. Ehdottomasti parasta kirjassa kuitenkin on se, miten se katkaisee huhumyllyiltä koko ajan siipiä ja tarkastelee tapahtumia mahdollisimman monista näkökulmista, jolloin lukijalle jää hyvin kattava ja laaja-alainen kuva tapahtumista. Henkilökuvaukset ovat myös kattavia; avainasemassa olevien ihmisten taustat käydään tarkasti läpi, mikä auttaa lukijaa saamaan paljon pintaa syvemmän käsityksen tapahtumista, miksi ihmiset kenties tekivät tehtyjä päätöksiä jne. Kirja keskittyy tämän takia pakostakin myös muihin tekijöihin kuin vain Elopiin, mikä käsittää koko Nokian päällystön lisäksi myös muun yritysmaailman henkilöitä, jotka liittyivät jotenkin Nokian tapahtumiin. Operaatio Elop on hyvin suositeltava teos kaikille suomalaisille sekä sivistävänä teoksena että totuuden torvena Nokian tapahtumista. Nokian kohdalla täytyy myös muistaa se, että sen bisnes toimii nykyisellä verkkoliikennetoimialana loistavasti ja näyttäisi Nokia brändinä myydyt uudet puhelimetkin tekevän uutta nousua. Tuhkasta on noustu, eikä sekään olisi ollut mahdollista ilman puhelinbisneksen alasajoa ja myymistä. Sekin täytyy muistaa.
Arvosana: 8,8/10
!SPOILERALERT!
PS, vastaus kirjan kysymykseen on ei, Elop ei ollut Microsoftin lähettämä troijan hevonen. Saadaan tämäkin nyt alta pois, mikäli ette kirjaa lue tai osanneet tätä tekstini rivien välistä lukea suoraan.
Helou helou. Pökköä pesään.
Gwent – The Witcher Card Game
Viime vuosina digitaalisten korttipelien suosio on kasvanut roimasti, etenkin Blizzardin Hearthstonen myötä, missä mäiskitään vastustajia Warcraftin universumin tutuilla hahmoilla ja oliolla. Vaikka legendaarinen Magic the Gathering on edelleen fantasia korttipelien ehdoton kuningas, on muissakin genren peleissä paljon strategisia elementtejä ja koukkua mukana. The Witcher pelisarjasta tuttu Gwent korttipeli on sivupeliksi itse pelien ohelle erittäin hauska lisä, joten on ymmärrettävää, että siitä on viimein tullut myös oma installaationsa, vaikkakin vasta beta asteella.
Idealtaan korttipeli on sama kuin The Witcher 3 pelissä: kaksi kolmesta kierroksesta voittaa ja pelaajien on korttien avulla saatava suurempi voimamäärä kuin vastustajalla per kierros voittaakseen. Eri korteilla on eri voimat, minkä lisäksi erikoistaidot ja taiat tuovat paljon jännitettä ja taktikointia peliin. Erikoisvoimat voisikin jakaa kolmeen kategoriaan: vaurioittaviin, voimaannuttaviin ja taktisiin efekteihin. Korttipakkoja on 5 ja jokaisella pakalla on mahdollisuus valita kolmesta eri johtajakortista, joilla on omat erikoisuutensa ja joiden mukaan loppupakka yleensä määräytyy.
Gwentin suola on se, että pelaaja pystyy haastamaan netin kautta toisia pelaajia ympäri maailmaa ja voittojen/häviöiden perusteella määräytyy oma EXP:n kautta kertyvä level sekä ranking taso, joka kertoo käytännössä miten hyvä pelaaja olet. Tämän lisäksi pelissä on päivittäin mahdollisuus kerätä tietty määrä raaka-aineita, joilla pystyy ostamaan uusia korttikekoja ja täten kehittämään omia pakkoja. Puhtaalla rahalla niitä pystyy myös ostamaan, mutta itse en ainakaan tällaisessa hupipelissä ole moiseen lähtenyt. Nämä seikat tuovat peliin mukavasti koukuttavuutta ja jatkuvuutta, kun pelaaja voi yrittää kehittää hahmonsa leveleitä ja rankingia, kenties jopa maailmantilastoille asti. Itse olen tuossa rankingissa sijalla 54 000 +, joten ei siinä ihan helposti ykköseksi päästä.
Itse pelin idea ja pelattavuus on Gwentissä erittäin hyvä ja hauska, ja pelin äärellä saattaakin vierähtää huomaamatta useampi tunti, erityisesti alkuvaiheessa. Pelissä voi kehitellä erilaisia strategioita ja taktiikat muuttuvat usein myös vastustajien mukaan, mikä tekee Gwentistä hyvinkin jännittävän kokemuksen. Erilaiset pakat pitävät sisällään myös hyvin erityylisiä pelitapoja, joista osa on suoraviivaisempia kuin toiset ja osa erittäinkin taktisia; Nilfgaardin pakka on haastava vastus, koska sillä on lukuisia taktisia mahdollisuuksia suolata vastustajan peli, kun taas Monstereiden tietyt tyylit ovat ennalta-arvattavissa ja siksi vastustajalle paremmin hallittavissa, jne. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että tiettyjä pakkoja olisi helpompi voittaa kuin toisia, mutta tietty arvaamattomuus on eduksi tietyille pakoille. Kokemukseen nojaten voisi nyrkkisääntönä sanoa, että pakka, joka keskittyy pelaamaan omaa peliä pärjää huonommin kuin pakka, joka keskittyy suolaamaan vastustajan peliä. Tämäkään ei päde tosin silloin, jos vastustajan suolaus ei ole riittävän tehokasta.
Gwent muistuttaa muutoin paljon Blizzardin Hearthstonea: EXP karttuu pelaamalla, eri pakoilla on eri kortit, pelaaja pystyy kommunikoimaan iskulausein vastustajan kanssa, jne. Pidän itse Gwent peliä kuitenkin mielenkiintoisempana pelinä, johtuen pääasiassa sen erätyylin tuomista taktisista elementeistä ja kombinaatioiden laajemmista käyttömahdollisuuksista. Gwentin ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että vaikka se on The Witcher pelien Gwent versiota paljon monipuolisempi, niin pakkakohtaisia taktiikoita ja kortteja on loppujen lopuksi hyvin rajallinen määrä. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaaja näkee yleensä jo ensimmäisillä vastustajien siirroilla, minkälaista taktiikkaa tämä tulee noudattamaan; pakkakohtaisia strategioita on ainakin tällä hetkellä pelissä vain parista muutamaan. Korttikekojen hankkiminen on tämän takia myös hiukan tylsää, sillä sieltä saa käyttöön pääasiassa aina samoja kortteja, harvinaisuuksien jäädessä oikeasti harvinaisuuksiksi. Tämä aiheuttaa pelissä sen, että vaikka se koukuttaa pelaajan nopeasti, niin yhtä nopeasti siihen myös kyllästyy. Toivotaan, että BETA version jälkeen mahdollisuudet laajenevat huomattavasti.
Gwent on hauska peli, jonka vuoropohjainen pelityyli tekee siitä miellyttävän jopa kaltaiselleni kaverille, joka ei nettipelaamisesta muuten perusta yhtään. Ymmärrän nettipelien koukuttavuuden, mutta pärjätäkseen niissä pelaajan täytyy uhrata aikaa ja energiaa niihin niin kohtuuton määrä, ettei siinä ole enää mitään tolkkua (esim. Starcraft 2). Elämässä on muutakin ja vaikka Gwentin kanssa lukiuduinkin käytännössä kahdeksi viikoksi kokonaan PS4:n eteen, niin se oli koko sen ajan hauskaa ja huoletonta, ei kuumottavaa ja stressaavaa, kuten normaalit nettipelit. Olen tavallaan myös kiitollinen, että peliin kyllästyi suhteellisen nopeasti, sillä en haluaisi enää kolmatta viikkoa ruudun ääressä olla. Joskus peit koukuttavat kuitenkin niin tehokkaasti, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Gwent jää BETA asteellaan nyt kuitenkin hauskaksi ja mielenkiintoiseksi hupipeliksi, josta saa nyhdettyä kaiken tarvittavan hyvinkin lyhyessä ajassa.
Arvosana: 8,0/10
Poiketaas välillä fiktiokirjallisuudesta reaalimaailmaan. Suomalaisen metallilegendan tarina Matti Riekin tyylillä.
Täältä Pohjoiseen: Sentencedin tarina
Vuonna 1989 Muhoksella perustettu Sentenced on merkittävä osa suomalaista rock- ja metallihistoriaa. Harva bändi on pystynyt muuntautumaan musiikillisesti yhtä uskottavasti kuin Sentenced, varsinkin kun yhtyeen muutos oli aikanaan niin radikaali; Shadows of the Pastin vanhan koulun viemäri death metal kehittyi ensin Deathin 90-luvun tuotannon hengen mukaiseen melodiseen death metalliin North From Here -albumilla, josta seuraaja Amok kehittyi vielä enemmän death n’ roll suuntaan. Ville Laihialan tarttuessa mikkiin yhtyeen lopullinen soundi löytyi heavy metallin ja rockin maailmasta, ja viimeiset viisi levyä edustavat sitä Sentencediä, mistä se on suurelle kansalle enimmäkseen tullut tutuksi. Käsittämätöntä tässä kehityskulussa on ollut se, että joka ainoa näistä albumeista edustaa Sentencediä parhaimmillaan, joskin Frozen ja Crimson eivät omissa kirjoissani ihan samoihin sfääreihin muiden levyjen kanssa ylläkään. Jokainen levyistä on yhtyeen oman aikansa ilmentymä, ja jokainen kuulostaa tyylieroista huolimatta nimenomaan Sentencediltä.
Onkin yllättävää, että yhtye päätti lopettaa toimintansa vuonna 2005, suosionsa huipulla, juuri kun todellinen maailman valloitus ja läpimurto olisi ollut enemmän kuin todennäköistä. Tämän takia Matti Riekin Täältä Pohjoiseen on äärimmäisen tärkeä julkaisu yhtyeestä ja sen elämästä, sillä se valaisee yhtyeen musiikin taustalla olleita tapahtumia paljon, mikä auttaa faneja ymmärtämään yhtyettä aivan uudella tavalla. Bändin touhuilu on ollut välillä todella sekavaa ja rappiollista, eikä säännöistä tai tapakulttuureista olla välitetty kiertueilla pätkääkään. Lukijalle saattaa muodostua kuva ylimielisistä ja välinpitämättömistä sekoilijoista, mutta itselleni yhtye näyttäytyy enemmänkin äärimmäisen rehellisenä ja omalaatuisena porukkana, joka tekee asiat juuri niinkuin heistä itsestä hyvältä tuntuu. Tämä on monella tapaa ihailtava piirre yhtyeessä, vaikka sitä sekoilua bändin jätkät olisivatkin voineet ehkä myös rajoittaa oman ja muiden hyvinvoinnin vuoksi.
Matti Riekki osaa tuoda kirjassaan hyvin esille bändin kaikki puolet ja hänen tapansa lähestyä yhtyettä kirjassaan on hyvin käytännönläheinen. Materiaali ja historian läpikäyminen tapahtuu pääasiallisesti bändin jäsenten ja kiertuetyyppien haastattelujen kautta, mikä antaa lukijalle hyvinkin yksityiskohtaisen ja aidon käsityksen siitä, miten Sentenced ajautui päätöksiinsä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisestikin. Tämän lisäksi yhtyeen jäsenet ovat haastatteluissa todellisia velikultia, eikä naurunpyrähdyksiltä pysty välttymään kirjan sivuilla seikkaillessa. Huumori, ja etenkin sysimusta semmoinen, on lähes aina ollut vahvasti läsnä Sentencedin musiikissa, mutta Täältä Pohjoiseen tuo esiin yhtyeen jäsenten vekkulin mutta myös rajunkin huumorintajun heidän persoonistaan, mikä on heijastunut pakostikin myös musiikin tekemiseen ja yhtyeen asenteeseen. Rennolla otteella, pilke silmäkulmassa mutta aina musiikki edellä, suurella intohimolla, vähät välittäen ulkopuolisista paineista, omaa juttua tekemällä. Tässä kaiketi piilee yhtyeen menestyksen salaisuus.
Täältä Pohjoiseen pureutuu bändin persoonien, kemioiden ja sielunmaisemien lisäksi tehokkaasti myös itse Sentencedin musiikillisen uran kehitykseen, mikä oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen aina itse ihmetellyt, mikä ajoi bändin ulos death metal genrestä kohti gootti/hardrock/heavy metal suuntaa ja tähän kirja antaa tyhjentäviä vastauksia. On jotenkin harvinaista, miten luonnollisella tavalla yhtyeen musiikki tuntui kehittyvän; muutos vain tapahtui ilman että yhtye sitä olisi sen kummemmin edes suunnitellut. Ehkä juuri tämän takia tyylinmuutos ei tunnu kuulijastakaan mitenkään takin käännöltä, kun muutoksessa ei ole musiikillisesti tai muutenkaan mitään väkinäistä tai keinotekoista. Kirjassa käydään sulavasti jokainen levyntekovaihe läpi muiden asioiden lomassa, ilman suurempia analyysejä tai mielipiteitä. Tämä on Riekiltä hyvä veto; hän vain kertoo miten albumin ensivaiheet syntyivät, kuinka levyä tehtiin ja mitä mieltä asianomaiset tuosta kaikesta olivat, minkä jälkeen aiheet siirtyvät jo uuteen asiaan. Ei turhaa jauhamista, vaan pelkkää asiaa tiiviissä muodossa.
Täältä Pohjoiseen on muutoinkin hyvin helppolukuinen teos, joka etenee jouhevasti eteenpäin ja nappaa lukijan välittömästi otteeseensa. Kirja on juuri sopivan pituinen ja aktiivisella lukemisella sen lukee parissa kolmessa päivässä. Kirja tuo esiin kuitenkin kaiken olennaisen Sentencedistä ja sen jäsenistä, ilman kummoisempia analyyseja tai lähdemateriaalin läpikäymistä. Kaikki perustuu pääosin haastatteluihin ja tämän kaltainen lähestyminen tekee Täältä Pohjoiseen kirjasta hyvin intiimin, autenttisen, ihmisläheisen ja ennenkaikkea mielenkiintoisen teoksen. Lukija oppii tutustumaan yhtyeen jäseniin, vaikka ei koskaan heitä olisi nähnytkään. Kirjan ote on koko ajan samaa henkeä itse Sentencedin kanssa; rento, rehellinen, konstailematon, suoraviivainen, huumorintajuinen. Mutta myös täyttä asiaa, ilman turhaa paskan jauhantaa.
Sentencedin uraan mahtui melko kirjava joukko tapahtumia kännisekoiluista kujeiluun, draamasta tragediaan sekä ilosta suruun ja ahdistukseen. Jos jotain lukija kirjan sivuilta pystyy poimimaan, niin sen, että Sentenced oli jäsenille sekä pelastus että turmio. Kaikki elivät ja hengittivät yhtyettä koko sielullaan ja ruumiillaan, mutta samaan aikaan yhtyeen olemassaolo alkoi hitaasti kalvaa ja syödä kaikkien jäsenien henkisiä voimavaroja, kunnes ainut oikea tapa oli enää lyödä lopullisesti pillit pussiin. Miika Tenkulan traagisen poismenon jälkeen viimeisetkin comeback toiveet on luultavasti haudattu, eikä siinä olisi enää järkeäkään. Yhtye oli ja on edelleen Suomalaisen metallimusiikin pioneeri ja kulmakivi, jonka tarina meni niinkuin meni, eikä Sentenced sitä olisi voinut mitenkään muuten tehdä olematta keinotekoinen. Ehkä näin on paras. Matti Riekki tekee tällä kirjallaan kunniaa yhtyeelle, josta olisi voinut tulla HIM:n tai Nightwishin kaltainen maailmanlaajuinen ilmiö, mutta jonka musiikki on kuitenkin jäänyt elämään kuin muistutuksena ajoista, jolloin bändissä soittaminen oli intohimon ja vallankumouksellisuuden ajamaa. Sentencedin kaltaisia bändejä nykyajan pirstaloituneessa musiikkikentässä tullaan tuskin enää koskaan näkemään.
Arvosana: 8,7/10
